Jalkapalloa auringonlaskussa

Taisin jo aiemminkin mainita, miten olen hämmästellyt, kuinka monet nuoremmista leiriläisistä on pidemmällä reissulla yksin. On kierretty Kambodzassa ja Vietnamissa ja seuraavat maat on vielä arvoituksia. Mennään sinne, minne halpoja lippuja saa, mistä joku sattuu kertomaan mielenkiintoisia tarinoita, tai mikä yksinkertaisesti sattuu hyvin reitille. Kotiin palataan keväämmällä rinkka täynnä kertomuksia uusista kulttuureista, facebook täynnä uusia ystäviä maailman kaikista eri kolkista ja mieli taas hiukan avoimempana.

Matkat ovat useamman kuukauden pituisia, eikä yksin reissaaminen tunnu jännittävän lainkaan. Mietin itseäni 18-vuotiaana, eikä minusta olisi kyllä ollut tuohon. Vaikka koin silloin olevani hyvinkin rohkea, itsenäinen ja seikkailunhaluinen, ei minusta varmana olisi ollut matkustamaan noin pitkää aikaa yksin. En tiedä olisiko minusta nyt kymmenen vuotta myöhemminkään siihen. Reissuhimo on silti yltynyt näiden tyyppien juttuja kuunnellessa, ja olen jopa alkanut miettiä ettei se nyt olisi ehkä maailmanloppu, mikäli sitä asuntoa ei vielä löydykään. Voisin hyvin viettää ainakin toisen kuukauden vielä lämpimässä, varsinkin jos poikaystävän saisi houkuteltua mukaan. 

Tänään suunnattiin koko jengillä rannalle ennen auringonlaskua surffaamaan, pelailemaan jalkapalloa, heittelemään frisbeetä, juomaan olutta, leikkimään koirakaverien kanssa ja ottamaan iisiä. Tällaiset illat on ihan parhaita. Nyt alkaa silmäluomet painaa sen verran paljon, että täytynee siirtyä sänkyyn. Huomenna aamulla lähdetään Saran kanssa Ubudiin päiväretkelle!