Mental Health Monday: Omakehu haisemaan
Harrastin 4-vuotiaasta noin 18-vuotiaaksi tanssia. Päivittäin puettiin ihonmyötäiset tanssipuvut ja sukkahousut päälle, jotka paljastivat jokaisen muhkuran kehossa. Vartaloa myös kommentoitiin välillä tiukoin sanankääntein ja joskus oli vaikeaa erottaa, kritisoidaanko tässä nyt taitoja vai sitä vartaloa. Suuresta peilistä tuijotti epävarma tyttö ja oli helppo vertailla itseään muihin.
Kun omia virheitään tarkastelee liian pitkään ja tarkasti, ei enää näe muuta kuin ne. Hyvätkin puolet menettävät merkityksensä, kun virheet täyttävät mielen.
Vuosien saatossa olen oppinut muuttamaan sisäistä puhettani niin, että se ei enää takerru virheisiin. Joku teistä antoi joskus hyvän niksin tähän. Hän kehoitti miettimään mielessään itsensä lapsena kun alkaa haukkua itseään. Puhuisiko tuolle herkälle ihmisparalle niin ikävästi? Vai olisiko mielummin kannustava, rohkaiseva ja löytäisi hyvät puolet joita kehua?
Joka kerta kun haukun esimerkiksi ulkonäköäni mielessäni, pyrin löytämään vähintään yhden jutun, mistä pidän. Mitä enemmän hyviä juttuja keksii, sitä väliinpitämättömämpänä alkaa huonoja puolia pitämään. Kun asioista saa oman pään sisällä yhdentekeviä, ei myöskään muiden kommentit onnistu satuttamaan.
Luin instagramissa ruotsalaisen bloggaajan kuvan alta kommentteja. Joku sanoi huomanneensa, että bloggaajalla on mustat silmänaluset, aivan kuten kommentoijalla itselläänkin. Hän kyseli parasta keinoa niiden peittämiseen. Bloggaajan vastaus oli ihana. Hän sanoi että on aina tykännyt niistä, eikä koe tarvetta peittää niitä millään. Samalla hän muistutti myös kommentoijaa, ettei hänelläkään ole mitään syytä peittää niitä, vaan hän on täydellinen sellaisenaan.
Itsekritiikki ei tietenkään rajoitu vain ulkonäköön, vaan sen lonkerot ulottuvat yleensä kaikille elämän osa-alueille. Se suututtaa, sillä usein näkee potentiaalin valuvan hukkaan vain uskon puutteen takia.
Suomalaisten on yleensä ihan järjettömän vaikea kehua itseään. Kun kuuntelen lähipiirin kertovan esimerkiksi urastaan, on siinä melkein aina sellainen vähättelevä vire. Välillä siihen on jopa puututtava, kun alkaa niin sapettaa. Tulee olo, että niistä omista saavutuksista saa ja pitääkin olla ylpeä. Kuitenkin siinä vaiheessa kun pitäisi itse olla kehumassa omia suorituksiaan, on se taas pirun vaikeaa.
Itsekritiikistä luopuminen ei tarkoita sitä, että sokeutuisi täysin omille vihreilleen. Mielestäni konkreettinen tapa oman itsetuntemuksen ja itseluottamuksen nostattamiseen olisi kiitollisuuspäiväkirjan tapaan pidettävä esimerkiksi viikottainen harjoitus, jossa kirjoittaa asioita jotka on hoitanut hyvin ja mistä on ylpeä. Toiselle sivulle voisi puolestaan kirjoittaa sellaisia asioita, jotka on mahdollisesti hoitanut vähän huonosti, mutta lisätä siihen parannusehdotuksen seuraavaa kertaa ajatellen.
Yleensä jo asioiden ylös kirjoittaminen auttaa. Kun jotain virhettään ajattelee päässään kokoajan, ei päähän mahdu mitään muuta. Kun sen saa paperille ja miettii, mitä siitä voisi oppia, voi ajatuksesta päästää irti.
Pictures: Sara Vanninen