Kallio 3 AM

 

 

Herään kahdelta yöllä, enkä jetlagin takia saa enää unta. Laahustan kurvin Alepaan ostamaan aamiaistarvikkeita. Tuntuu surrealistiselta kävellä pyjaman päälle vedetyssä isossa hupparissa, tukka nukkumisesta sekaisena pitkin Hämeentietä. Vastaan tulee humalaisia. Jotkut iloisia, jotkut väsyneitä, osa pelottavia. 

Kaupassa haisee samalta kuin baarissa muinoin työvuoron päätyttyä. Tahmainen olut ja siideri peittää lattiaa ja lenkkareista kuuluu nitisevä ääni kun ne yrittää tarttua siihen kiinni. Ilmassa leijuu paksu ilma. Kuin huone täynnä humalaisen hengitystä. 

Eräs mies seisoo banaanihyllyn edessä aurinkolasit päässä ja etsii pitkään oikeaa banaania. Nappaan itse kurkun ja kun olen menossa punnitsemaan sitä, näen kuinka yksinäinen banaani lepää vihannesvaa’alla. Sen kuitti on tulostettu ainakin kolmekymmentä kertaa. Katson miestä. Hän seisoo edelleen banaanihyllyn edessä neuvottoman oloisena.

Pohdin, onko täällä aina tällaisia hiippareita tähän aikaan. Olenkohan minäkin ollut joskus yksi heistä?

Kävelen kaupan kaksi kertaa läpi, enkä löydä mistään munia. Lähestyn huppu päässä nuorta naismyyjää ja kysyn mistäköhän löytäisin niitä. Hän osoittaa suoraan eteeni, ja tajuan että vaikutan ihan yhtä hiipparilta kuin kaikki muutkin kaupassaolijat.

Vihdoin saan aamiaistarvikkeet ladottua kauppakassiini ja lähden kävelemään kotiin. Raikas kesäyö tuntuu rauhoittavalta Nycin helteiden jälkeen. Kallio on kummallisen eläväinen. Tulee mieleen vanhat kotikulmamme Nycissä. Loosister on täynnä porukkaa, ja Hämeentiellä vaelletaan porukoissa. Toiset huutelevat jatkoja, jotkut suuntaavat vasta kompleksille, joillain tulee käymään flaksi. 

Kun pääsen kotiovesta sisään, tuntuu kuin olisin taas turvassa. Poikaystävä nukkuu makuuhuoneessa, ja tulee varmasti nukkumaan vielä tunteja. Teen leivät, kaadan tuoremehua lasiin, laitan kahvin porisemaan, haen koneen ja istahdan sohvalle. Raotan sälekaihtimia ja aurinko näyttäisi olevan jo tekemässä nousuaan. On ihanan rauhallista. 

Öissä on jotain maagista. Rakastan omaa aikaa ja sitä kun muu maailma nukkuu. Tuntuu kuin ikkunasta näkyvä auringonnousu olisi vain minua varten. Muistan kuinka nuorena kirjoitin yöt päiväkirjaani ja kuuntelin musiikkia korvalappustereoista. Päätän tehdä saman nyt. En tiedä lainkaan, mistä kirjoittaisin, joten kirjoitan vain. 

How I Met Your Mother- sarjassa on jakso, jossa todetaan että ”nothing good happens after 2 AM”. Olen monesti miettinyt, kuinka se ei pidä paikkaansa ainakaan omalla kohdallani. Monesti kaikki hienoimmat jutut ovat tapahtuneet yöllä. Niillä seuraavan päivän energioista varastetuilla tunneilla. Nycissä päätimme yhtenä iltana ottaa vielä taksin Manhattanille kymmenen aikaan illalla, vaikka olisimme voineet jäädä nukkumaan.

Kävimme lempikomediaklubilla, menin hetken mielijohteesta Villagen ennustajalle ja päädyimme lopulta The Boxiin. Illasta tuli varmasti yksi reissun ikimuistoisimmista. Joten vielä en ainakaan luovu aamuyön hetkistä. Veikkaan että pikkutunneilla on annettavana vielä monta eri tarinaa. Ja jossain vaiheessa ehkä minäkin pääsen siihen vaiheeseen elämässä, että tosiaan kello kahden jälkeen ei tapahdu mitään, missä haluaisi olla itse mukana.

Oletteko te yöeläjiä vai allekirjoitatteko tuon väitteen?

Shoes – Dr. Martens, Dress – H&M

Pictures: Tomi Taskula