Mental Health Monday: Identiteetin horjuttamista

Olen viikonloppuna taas maalannut paljon. Aina kun kerron jollekin maalanneeni, tai laitan  esimerkiksi instagramiin fiilistelyjä maalausilloista, kuulen muilta ihmisiltä kuinka hekin haluaisivat maalata. Yllättävän monet haluaisivat taiteilla, mutta palo ei ole niin suuri että oikeasti lähtisi taidetarvikeliikkeeseen, ostaisi pensselit ja paperit, menisi kotiin ja valitsisivat maalauksen television eteen rojahtamisen sijaan. Monesti kuulee myös sitä, kuinka ”olisi ihanaa maalata, mutta en minä osaa. ”

Tarvitaan joku, joka rohkaisee hiukan, istuttaa siihen paperin eteen ja laittaa pensselin käteen. Kun niin moni on laittanut viestejä siitä, kuinka haluaisivat taiteilla, päätin lauantaina laittaa yhdelle ystävälleni viestiä että meinaan illalla maalata, joten saa liittyä seuraan. Meillä oli todella kiva ilta ja ystäväni maalasi kaksi hienoa taulua. 

Mietin, kuinka itselleni maalaaminen tai piirtäminen tulee niin luonnostaan, ettei sen pariin tarvitse tuuppia. Kuitenkin esimerkiksi urheilemaan lähteminen vaatii usein vähän kannustusta. Jonkun ystävän tai poikaystävän esimerkiksi maanittelemaan mukaansa treenaamaan. Aina kun olen salilla, on se yhtä ihanaa ja sen jälkeen vasta hyvä olo onkin. Kuitenkaan sinne lähteminen ei tunnu samalla tavalla luontaiselta kuin vaikkapa siihen pensseliin tarttuminen. 

Olen miettinyt syitä tälle ja totesin, että en ole koskaan nähnyt itseäni ”kuntoilijana” tai ”urheilijana”. Lapsuudessani harrastuksiini kuuluivat piirtäminen, kirjoittaminen, musiikki, teatteri, ja tanssiminen. Vaikka tanssitreenejä oli melkein viikon jokaisella päivällä ja se on hyvinkin fyysistä tekemistä, miellän sen silti taiteeksi, en urheiluksi. Ehkä sen takia on vaikea sisäistää sellaista urheilijan identiteettiä. 

Kuuntelen parhaillaan äänikirjana Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan -kirjaa, joka on osoittautunut ihan mahtavaksi opukseksi. Ainoa miinus siinä on, että se on niin mielenkiintoinen ettei sitä tohtisi kuunnella illalla ennen nukkumaanmenoa sillä se synnyttää aina jotain uusia ajatuksia. Eilen hän esitteli Mansonin lain, joka selittää hyvin tätä ilmiötä jota olin koko viikonlopun päässäni pyöritellyt. 

Mitä enemmän jokin uhkaa identiteettiä, sen hartaammin sitä vältellään.

Meillä on jokin vallitseva käsitys siitä, millaisia ihmisiä olemme ja sen roolin mukaan on suht helppoa elää. Kun kiinnostumme jostain, joka ei sovikaan tähän rooliin, tulee meille epävarmuus siitä kuka oikeastaan olemmekaan. Ja sen takia uusiin asioihin tarttuminen tuntuu epämiellyttävältä, vaikka niissä piilisikin mahdollisuus parantaa elämänlaatua. 

Sama laki pätee niin hyviin kuin huonoihinkin asioihin. Superrikastuminen horjuttaa identiteettiä saman verran kuin kaiken omaisuuden menettäminenkin. Menestystä pelätään samasta syystä kuin epäonnistumista – se uhkaa muuttaa minäkuvaa. 

Niin monesti olen kuullut haaveista, joita ihmiset toistelevat vuodesta toiseen. Ideat kuulostavat hyviltä, mutta kun kysyn miksi näitä ei lähdetä toteuttamaan, saan aina toinen toistaan hölmömpiä selityksiä ja syitä siihen miksi ei ole hyvä aika tai muita todisteluja sen lykkäämisestä. Joskus lykkäämiseen menee vuosia, joskus koko elämä. 

Vallitseva uskomus itsestään on aina etulyöntiasemassa, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ongelma on siinä, että kun niitä haaveita jonkin asian tekemisestä toistelee mielessään vuodesta toiseen, kuitenkaan niihin koskaan tarttumatta, saattaa niille antaa aivan liian suuren painoarvon.

Jos unelmoi olevansa suuri taiteilija kymmenen vuotta, voi tulla aikamoisen turhautunut olo siinä vaiheessa kun vihdoin ensimmäistä kertaa maalaa, eikä todellisuus vastaakaan haavekuvia. Mikäli maaleihin olisi tarttunut heti ensimmäistä kertaa siitä unelmoidessa, olisi varmasti ollut itselleen armollisempi sillä siihen ei olisi vielä kerääntynyt niitä vuosien asettamia paineita onnistumisesta. 

Mikään ei ole parempi hetki niihin omiin unelmiin tarttumiseen kuin juuri nyt! Maanantai on aina kuin uusi puhdas paperi. Mitä jos sitä ei olisikaan tuhrinut vielä niillä omilla käsityksillään itsestään? Jos sen elämän voisikin käsikirjoittaa ihan uusiksi ilman mitään rajoitteita?

JOTEN, lainaan tähän loppuun vielä Pyhimystä:

”Tässä, nyt, 

Tässä, nyt

Tässä hetkessä elämäsi sun

Ei ihminen voi tietää tietään

Toiset vie

Toiset pois viedään

Anna sataa

Tulee sateenkaaria

Laula vaikka kusilaarilla aaria

Sano oma sana

Laula oma laulu

Kirjota se kirja

Maalaa jo se taulu”