Miksi aikuiset kiusaa somessa?
Luin illalla Helsingin Sanomista K-popin tähdestä, joka oli tehnyt itsemurhan. ”Vajaa kuukausi sitten K-popin toinen tähti, 25-vuotias Sulli (Choi Jin-ri), löydettiin kuolleena kotoaan. Sullin itsemurhan yhdeksi syyksi on nostettu eteläkorealaisen internetin vihapuhe ja kiusaaminen.”. Tänään aamulla kuuntelin Afterwork-podcastin jakson kiusaamisesta somessa.
Aihe on ollut paljon mielessäni viimeaikoina. Ehkä siitä on puhuttu enemmän, tai ehkä olen vain kiinnittänyt niihin entistä enemmän huomiota. Olen itsekin kokenut nettikiusaamista, mutta suurin osa siitä on ollut jo ennen blogia. Jonkin verran ikäviä anonyymikommenttejakin on toki ollut blogiuran aikana, mutta suuri osa negatiivisista kommenteista on kuitenkin ollut asiallisia.
Tämä johtuu varmasti suureksi osaksi siitä, että olen ottanut sen linjan, etten kirjoita asioista jotka herättävät kovin suuria tunteita. Välillä toki niistä muistakin paisuu pienimuotoisia kohuja, kun tahallaan väärinymmärretään jotain, tai unohtuu ne monet disclaimerit. Sellainen disclaimerien viljely ärsyttää minua henkilökohtaisesti muutenkin blogimaailmassa, sillä lukijana tuntuu että minua aliarvioidaan. Että täytyykö erikseen mainita jotain itsestäänselvyyksiä.
Monta kertaa olen käynyt todella mielenkiintoista ja lennokasta keskustelua jonkun ystäväni kanssa ja hän on kysynyt, miksen kirjoittaisi tästä aiheesta? Vastaukseni on aina sama. En jaksa sitä mahdollisuutta niihin väärinymmärryksiin ja niistä seuraaviin oletuksiin minusta. On helppo sanoa kärkkäitäkin ajatuksia sellaiselle tyypille, joka tuntee minut ja tietää mitä sillä tarkoitan. Ehkä sen takia tämä blogi on tuntunutkin jotenkin vähän vieraalta pitkään.
Eniten nautin nimittäin kontroversiaaleista aiheista keskustelussa. Rakastan miettiä asioita monelta kantilta, asettumasta itse millekään puolelle. Kysellä muilta, mitä he tuumaavaat tästä ja tästä? Onko tämä asia eettisesti oikein? Minkälaisia ongelmia tässä ajatuksessa on? Mitäköhän kävisi, jos tehtäisiin tällaisia päätöksiä? Mitä haittaa tällaisesta rakenteellisesta muutoksesta olisi? Blogissa on kuitenkin helpompi jakaa keittoresepti ja pohtia hyvinvoinnin peruspilareita, sillä ne harvemmin eskaloituvat minkäänlaiseen lynkkaukseen.
Olen todistanut ihan järkyttäviä kommentteja kollegojen kohdalla ja monesti myös täysin perättömiä juoruja, jotka ovat jotenkin muuttuneet monien silmissä totuudeksi. Jennikin sanoi podcastissa, että kun joku keksii jonkun täysin keksityn jutun ja tarpeeksi moni lukee sen, siitä tulee illuusio että sen on pakko olla totta. Yleensä tässä käy vielä klassinen ”rikkinäinen puhelin” efekti, ja alkuperäinen tarina paisuu monenkertaiseksi.
Puhuimme jonkin aikaa sitten illanvietossa lapsuuden kiusaamiskokemuksista, ja jotenkin yllätyin ettei kaikilla ollut niitä. Tai ehkä kaikki eivät vain muista niitä. Olin kuvitellut, että kiusatuksi tuleminen on vain valitettava osa lapsuutta, sillä lasten empatiakyky on vasta kehittymässä. Itse muistan parhaiten fyysiset kiusaamiset, mutta myös kaikenlaiset ulkopuolelle sulkemiset ja mielivaltaiset päätökset, kuka on milloinkin osa porukkaa ja kuka ei.
On kuitenkin todella vaikea ymmärtää, miten aikuiset ihmiset unohtavat täysin kaikki käyttäytymissäännöt netissä. Taannutaan ihan empatiakyvyttömiksi lapsiksi. Varmimmin saa mielensä pahoitettua lehtien henkilöjuttujen kommenttiboksissa. Mutta löytyy sitä toki myös Instagramista, Facebookista, blogien kommenttibokseista tai keskustelupalstoilta.
Uskon, että tässä on paljon kyse siitä, että meillä jää nettikeskusteluissa niin paljon informaatiota pois. Sen lisäksi, ettemme näe toisen kehonkieltä, kuule äänenpainoja ja näe katseita, emme myöskään tiedä usein henkilöstä kovinkaan paljon. Aukot tiedoissa sitten täytetään ihan mielivaltaisesti ja aletaan uskoa, että se oma mielikuva on totuus. Kehitetään tekstille negatiivinen äänensävy ja luodaan rivien väleihin piilomerkityksiä, joita kirjoittaja ei ole tarkoittanut.
Veikkaan että monissa näistä tapauksissa on kyse loukkaantujan itsetunnosta. Jos mietin, minkälaiset kirjoitukset tai mielipiteet ovat saaneet minut hermostumaan, ovat ne juuri sellaisia jotka osuvat johonkin arkaan paikkaan. Silloin kun on itse jostain epävarma, lukee kaiken hiukan jonkun filtterin läpi. Odottaa oikein sitä, mistä voisi loukkaantua. En toki ole koskaan minnekään kommentiboksiin tätä hermostumistani purkanut, mutta ymmärrän mekanismin sen taustalla. Silloin kun itsellään on hyvä fiilis, ei ole tarpeen loukkaantua.
Ainoa vinkki siis nettikiusaajien uhreille on tietynlainen empatia kiusaajia kohtaan. Joku siellä taustalla hiertää ja on niin paha olla, että se pitää jollain tavalla purkaa haukkumalla muita. Kaipa se on jonkinlainen oman pahan olon siirtoyritys. Jos saa toiselle vielä pahemman olon kuin itsellä on, ehkä se poistaisi sen oman huonon olon?
Kiusaajia haluaisin puolestaan muistuttaa siitä, että vaikka verbaalisen tykittelysi jälkeen voit sulkea koneen ja unohtaa koko jutun, haukkujen vastaanottaja saattaa muistaa ne vuosikausia. Kehoittaisin myös miettimään, minkälaiset asiat synnyttävät ne äärimmäisimmät tunteet ja pohtimaan syitä niiden takaa.
Oletteko te kohdanneet joskus somekiusaamista? Tai oletteko joskus jättäneet jonkun kommentin, joka on myöhemmin kaduttanut?
