Poikkeusajan jälkeistä lamaannusta
Olen ollut aina henkeen ja vereen kesäihminen. Varmasti sen moni vanhoista lukijoista tietävätkin. Herään jotenkin keväisin ihan uudella tavalla henkiin ja joka syksy sama alakulo valtaa mieleni, kun tiedän että kesä on ohi. Välillä meinaa ensimmäisinä valoisina iltoina tulla itku silmään puhtaasta kiitollisuudesta. Tämä alkukesä on ollut erilainen.
Poikkeuskevät on varmasti ollut kaikille haastava. On pitänyt pitää etäisyyttä läheisiin, viettää paljon aikaa neljän seinän sisällä ja hoitaa työt kotikonttorilta ilman työyhteisön tuomaa iloa ja energiaa. Monille se on varmasti ollut myös todella yksinäinen. 
Ymmärrän todella hyvin, minkä takia nyt rynnätään terasseille, ravintoloihin ja kokoonnutaan erilaisilla porukoilla. Sitä on kaivannut oman mielenterveydenkin takia jo niin pitkään. Kuitenkin itse olen vielä hiukan varovainen.
Olen muutenkin suhtautunut koko koronaan paljon tiukemmin kuin moni lähipiirissäni. Enkä oikeastaan tiedä edes miksi. Normaalisti olen todella optimistinen ja positiivinen luonne, joka ei murehdi etukäteen asioita. Olen aina ajatellut, että ongelmat kohdataan sitten kun ne on ajankohtaisia, eikä asioiden murehtiminen hyödytä ketään.
Nyt olen kuitenkin ajautunut siihen. Olen pelännyt, jännittänyt ja stressannut. Ahdistunut allergiaoireista ja tukkoisesta nenästä. Pohtinut aina, ketä olen tavannut ja kenelle olisin mahdollisesti voinut tartuttaa taudin. Edelleen avaan hissin veräjän paidan hiha käden ympärille käärittynä ja kannan matkakokoista käsidesiä joka paikkaan. 
Korona on myös jollain tapaa lamaannuttanut minut. Jo heti alkumetreillä huomasi, kuinka jotkut saivat lähes supervoimia poikkeustilan mennessä päälle. He saivat uskomattomia asioita firmoissaan aikaiseksi tai puhkesivat kukkaan vaikkapa somessa. Itse en meinannut saada mitään tehtyä. Nautin toisaalta omasta ajasta ja siitä ettei ollut velvotteita töiden ulkopuolella. Tyhjä kalenteri tuntui aluksi ihanalta. Ja jossain vaiheessa se lamaannutti.
En oikein tunnistanut itseäni, joka normaalisti on intoa ja energiaa täynnä. Mikään ei oikein kiinnostanut ja kaikki pelotti. Vaikka elämä alkaa pikkuhiljaa palata normaalimmaksi, on tietty lamaantuneisuus jäänyt päälle. Puhuinkin tästä viime viikolla Instagramissa, kuinka välillä tulee huono omatunto kun ei yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään töiden jälkeen. 
Koska normaalisti olen niin kesäihminen, ja vietän kaiken mahdollisen ajan hereillä ja ulkona, jokaisesta minuutista nauttien ja kaikki illat aktiviteetteja puuhastellen, tuntuu että olen jollain tapaa pettänyt itseni. Normaalisti tähän aikaan olen jo kävellyt tyhjiä öisiä katuja ja nauttinut lukemattomista auringonlaskuista, käynyt uimassa meressä, grillannut ja syönyt ulkona ja pelannut monta tennisturnausta. Nyt olen soimannut itseäni, miten voin olla näin energiaton, vaikka koko kevään on vain maannut kotona. Ja ehkäpä juuri siksi.
Viime perjantaina olimme ystäväpariskunnan luona illallisella ja se tuntui miltei rikolliselta. Oli outoa nähdä niin monta ihmistä ja kaiken lisäksi halata heitä. En ollut nähnyt monia yli kolmeen kuukauteen. Kaikki tuntui hetken niin normaalilta ja koko korona vain kaukaiselta muistolta. Tarinalta, jota kerromme joskus vuosien päästä.
Ajoimme skootterilla Kruununhaasta siltaa pitkin kotiin ja ihailin öistä Helsinkiä vatsat täynnä jonkun muun laittamaa ruokaa. Sydän meinasi taas pakahtua. Päätin, että olen itselleni armollinen, mutta yritän silti välillä poistua sieltä sohvannurkasta. Ei joka ilta ellei siltä tunnu, mutta ainakin kerran viikossa. Ja madallan myös omaa rimaa.
Kesäjuttujen ei tarvitse aina olla sen kummempia. Voi vaikka käydä hakemassa lähikaupasta jäätelön ja mennä syömään se rantsuun. Ottaa eväsleipä ja kirja mukaan ja mennä lähipuistoon istumaan. Tai käydä vaikka kävelyllä ennen nukkumaanmenoa.
Miten teillä on kesä lähtenyt käyntiin?