KYLLÄ MINÄ NIIN MIELENI PAHOITIN
Kyllä minä niin mieleni pahoitin ja vereni kiehautin.. Katsellessani hiukan analytiikkaa blogini facebook-sivuilta, huomasin yhden mielenkiintoisen asian. Sellaiset kirjoitukset, jotka ovat jollain tavalla negatiivisesti latautuneita (alkavat esimerkiksi sanoilla ”Että kun harmittaa”, ”Lähiaikoina on ärsyttänyt”.. jne) ovat huomattavasti suositumpia, kuin muut kirjoitukset. Tämä on sinänsä hassua, koska olen ihan tarkoituksella pitänyt blogini hyvän mielen blogina. Pohdin myös omaa alttiuttani klikata tekstiin, jonka arvelen olevan kovin negatiivinen ja väitän että sellaiset jää useammin lukematta.
En toki sulje silmiäni maailman kamaluudelta ja painele omaan pumpulimaailmaani huolehtimaan vain omista asioistani. Ajatukseni eivät pyöri vain avokadopastan, pepputreenin ja leikkokukkien ympärillä. Silti seuraan blogeja juuri sen takia, että saan vastapainoa niille hiukan painavammille asioille. Facebook feedistänikin piilotan nopeasti ne tyypit, jonka päivitykset ovat toinen toisensa jälkeen sitä oman epäonnen voivottelua tai muuta valittamista.
Kriittistä keskustelua on silloin mukava seurata, kun siinä esitetään parannusehdotuksia ja henkilö on tutustunut käsittelemäänsä aiheeseen hiukan laajemmin, kuin vain yhdestä näkökulmasta. Rasisitiset, sovinistiset ja jotain henkilöä/ihmisryhmää parjaavat jutut kuitenkin aina aiheuttavat vain mielipahaa.
Kirjoitukseni tulevat tuskin koskaan olemaan kovin kärkkäitä, koska todella harvasta asiasta ajatukseni ovat mustavalkoisia, eikä minulta löydy kompetenssia julistaakseni täällä mielipiteitäni faktoina tuhansille ihmisille. Usein (ei aina) ne poleemisimmat postaukset ovat niitä, joita lukiessa tulee vain myötähäpeä kirjoittajan kapeakatseisuudesta. Aina silloin tällöin nousee blogitekstejä ilmiöiksi, joista kaikki tuntuu puhuvan. Yleensä nämä tekstit saavat suuren suosion juuri sen takia, että yhä useampi käy kiehauttamassa verensä niitä lukiessa. Ja sitten sitä jaetaan sen takia, että voivotellaan: ”kuinka kukaan voi ajatella näin”. Samasta syystä varmasti Seppo Papusen vaalivideo nousi jo toista kertaa some-ilmiöksi.
Monissa tapauksissa tällainen keskustelun herättely on ihan paikallaan ja tervetullutta. Ja joskus on ihan hyvä huomata, että itse tosiaan asuu kuplassa ja meitä on täällä oikeastaan todella moneen junaan. Kuitenkin usein siitä käsiteltävästä aiheesta joudutaan aika kauas, mikäli lukijat ovat niin ärsyyntyneitä bloggaajan tyylistä kirjoittaa. Välillä jään miettimään, oliko tekstin tarkoituksena vain provosoida ja ärsyttää lukijaa vai oliko tässä kyse propagandan levittämisestä?
Silloin kun kirjoittajan argumentointi ontuu kärkevyydessään ja faktat on korvattu fiilispohjalla, on vaikea saada rakentavaa keskustelua aikaan. Tällöin myös nämä sivistyneet ihmiset, jotka itseni lailla kiehauttavat verensä näistä kirjoituksista, epäonnistuvat vasta-argumenteissaan ollessaan niin vihaisia. Pahinta on se, kun aiheesta karataan täysin ja aletaan solvata kirjoittajan persoonaa. Sitten tätä keskustelua seurataan popcornit kourassa voivotellen välillä kirjoittajan ja välillä kommentoijien moukkamaisuutta.
Tässä tullaan ristiriitaan: jos teksti olisi kirjoitettu kummatkin näkökulmat huomioiden ja faktoihin tutustuen, ei se olisi ärsyynnyttänyt niin montaa ihmistä, eikä tämä asia täten olisi saanut näin paljon huomiota. Tekstin punainen lanka taisi karata johonkin tuossa ajatuksen juoksun lomassa. Mutta voidaan palata tuon alun kysymykseni äärelle, miksi negatiiviset jutut kiinnostavat enemmän?