Aito alakulo ja feikki onni
Olen törmännyt muutamaan kertaan ajatukseen, jossa valittaminen ja huonojen asioiden esille tuominen nähdään jotenkin aitona ja oikeana. Samalla elämän mukaviin puoliin keskittyminen ja niistä iloitseminen koetaan feikkinä. Koska eihän kukaan oikeasti ole aina iloinen ja onnellinen. Toinen järjetön ajatus on, että ”nauttikoon nyt tuosta onnesta, se ei tule kauaa kestämään.”
Olen sitä mieltä, että kaikilla ihmisillä varmasti tulee elämässään vastaan niitä kuoppia ja välillä suuriakin surunaiheita. En kuitenkaan millään ymmärrä sitä ajatusta, että kaikkien ihmisten elämän perusvire olisi jotenkin negatiivinen. Että se arki ja ihan tavallinen elämä olisi jotenkin todella työlästä ja kamalaa. Ne jotka väittävät siitä nauttivan, eivät vain kerro totuutta koska haluavat pitää jonkinlaista kulissia yllä? Tämä on ihan kamala ajatus.
On olemassa sellaisia ihmisiä, jotka ovat varmaan saaneet sen positiivisen vaihteen elämään jo äidinmaidossa. Siskopuoleni on hyvä esimerkki tästä. Hän on aina niin iloinen ja positiivinen, että synkinkin päivä kirkastuu hänet nähdessään. Jotkut toiset joutuvat hiukan enemmän harjoittelemaan tätä positiivisuutta.
Kulttuurimme ei varsinaisesti ole sellainen joka hurraisi muiden onnistumisille ja ilon aiheille. On helpompi päivitellä toisen kamalaa päivää, työtaakkaa ja hirveää parisuhdetta ja sen jälkeen korottaa panoksia omilla vielä kamalammilla stooreilla. Välillä ihmiset tuntuvat melkein kisailevan sillä, kenen elämä on kamalinta. Harvoin kukaan kertoo siitä, kuinka onnellinen on ja kuinka hyvällä tolalla elämä tuntuu olevan.
En kuitenkaan usko siihen, että jotkut ihmiset vain ovat negatiivisia ja pessimistisiä, toisten ollessa positiivisia ja optimistisia. Väitän, että kelkan voi kääntää missä vaiheessa vain ja alkaa opetella löytämään niitä ilon aiheita. En tarkoita tällä sitä, ettei surua kohdatessa saisi surra. Tietenkin saa ja pitääkin. Mutta sen alakulon pitää olla poikkeustila eikä mikään jatkuvasti vallitseva olo.
Ei se kurjuus ja kaiken negatiivisen esilletuominen ja siinä vellominen tee elämästä mitenkään aidompaa tai oikeampaa. Onnellisuus ja huumori kirkastaa kaikenlaiset päivän mittaan tapahtuvat ”vastoinkäymiset” ja kun niihin ei jää kiinni vaan antaa niiden tulla ja mennä sellaisina kuin ovat, jää kaikista päivistä yhtä hyvä fiilis. 
Vai onko kyse sittenkin siitä, että meillä on epärealistinen käsitys onnesta? Joskus kun kuvittelemme, että sen saavuttamiseksi pitää olla kaikenlaista ja omistaa siihen päälle vielä vaikka mitä. Kun oikeastaan sateisenä päivänä on ihan yhtä helppo olla onnellinen kuin auringonpaisteessakin. Jos huomaat olevasi sellainen, että ensimmäisenä mieleesi tulee kaikki kurjat puolet asioissa, yritä keksiä aina jokin positiivinen asia jokaisesta kohtaamastasi vastoinkäymisestä. Pikku hiljaa alat huomaamaan että jo jonkin kurjan jutun tapahtuessa mieleesi tulee heti jokin kiva juttu.
Kerron esimerkin. Tänään heräsin 6.10 ja matkustin Vantaalle kouluun synkässä sadesäässä vain huomatakseni ettei meillä olekaan koulua tänään. Tämä on jo 3 kerta tänä vuonna kun näin käy. Aluksi harmistuin siitä, että olen tullut tänne ihan turhaan kun olisin voinut nukkua pitkään. Melko nopeasti kuitenkin tajusin, että ehdin tekemään töitä tässä koneella melko tehokkaasti kun ei ole mitään häiriötekijöitä ja pääsen vielä syömään halvan kouluruoan samalla. Nyt yhteentoista mennessä olen saanut tehtyä kaikki ne jutut, mitä olin suunnitellut illalla joutuvani kirjoittamaan ja pääsen viettämään leffailtaa ystävän kanssa. Tämän ajatusketjun jälkeen en edes muistanut mistä alunperin olin harmistunut koska päällimmäiseksi jää hyvä fiilis ja kiva odotus mukavasta illasta. 
Melkein kaikista arjen vastoinkäymisistä löytää sen positiivisen puolen kun tarpeeksi etsii. Joskus sen huomaa vasta jälkikäteen, mutta energian haaskaaminen siinä kurjuudessa kieriskelyyn ei hyödytä ketään.
Aidosti iloista ja onnellista viikon alkua kaikille. Tehkää enemmän niitä juttuja, mitkä kaartavat suupielenne hymyyn!