Aloittamisen hankaluus

 

”Lähetkö lenkille?”
Kysymys aiheuttaa usein tuskaisaa sydämentykytystä, tekosyyt pomppivat mielessä, vähän on nuhainen olo, ei varmaan kannata riskeerata ettei tule pahasti kipeeksi, jotenkin vähän polvi reistailee, oon just syöny ei pysty ainakaan vielä lähtemään, nyt oli kyllä niin rankka päivä töissä että ei jaksa, ehkä huomenna sitten?

Kuka tunsi piston sydämessään ja tunnisti itsensä tuosta? Minä olin aiemmin tuollainen. En olisi millään halunnut lähteä lenkille, kunto oli ihan hävettävän huono, ja ensimmäinn ajatus oli ”en kuitenkaan jaksa”. Olen iloinen, että mulla on elämässäni ihmisiä jotka kerta toisensa jälkeen patisti mua mukaansa. Jossain vaiheessa syyt loppuivat kesken,ja pakon edessä raahauduin lennkipolulle. Ja vaikka en vieläkään pärjää lenkillä monillekaan ystävistäni, sentään juoksen, ja kehityn koko ajan.

”Fysiikan perusteita: Levossa olevan kappaleen liikkeelle saattaminen vaatii paljon enemmän energiaa, kuin saman kappaleen pitäminen liikkeessä.” Luin tämän viimeksi mainitsemastani kirjasta, ja tätä samaa lainalaisuutta voi soveltaa urheiluun. Aloittaminen on vaikeaa, välillä todella vaikeaa, mutta kun on ottanut sen ensimmäisen askeleen ja lähtenyt vaikka pienelle hölkälle, seuraava kerta onkin jo paljon helpompaa.

Ja tällä liikkeelle lähtemisellä en tarkoita vain juoksua. Se voi olla vaikka hidas kävelylenkki. Kaikki urheilu tulisi tapahtua oman jaksamisen puitteissa. Pian huomaatkin, että tahtia voi kiristää, ja saat jo arjestakin paljon enemmän irti. Kävely on yllättävän hyvää rasvanpolton kannalta. Itse olenkin pyrkinyt käymään vähintään kerran viikossa tunnin reippaalla kävelyllä. Samalla pääsee jotenkin ihanasti irti arjesta ja nauttimaan raikkaasta ilmasta.

 

Juuri juttelin ystäväni kanssa, joka oli aloittanut lenkkeilemään, ja innoissaan kertoi kuinka hieno tunne se on, kun huomaa kerta toisensa jälkeen ylittäneensä itsensä! Tehkää siis jo tänään se päätös, että lähdette vaikka vaan kävelylle, voin luvata että se palkitsee:)