Anoreksiasta

Tämän viikon podcast-jaksossa on vähän vakavampi teema, kun puhumme syömishäiriöistä. Marianna kertoo ensimmäistä kertaa julkisesti anoreksiastaan ja siitä, miten on siitä selvinnyt. Jutellaan myös hiukan minun ja Saran kokemuksista aiheen ympäriltä. Omalla kohdallani tilanne ei koskaan ollut niin vakava, enkä ole koskaan saanut syömishäiriödiagnoosia. Kun kuitenkin miettii, miten rankasti syöminen joskus pyöritti koko maailmaa, ei se kovin tervettäkään ole ollut. 

Siihen aikaan kun me olimme teini-ikäisiä, oli monien ihannevartalo sairaalloisen laiha ja syömisen pakonomainen tarkkailu tuntui normaalilta. Kaikki tuntuivat olevan laihiksilla ja dieeteillä omassa kuplassani. Käytettiiin termiä"thinspiration" kun etsittiin omalle laihdutusmantralleen sitä tukevia kuvia internetin syövereistä. Oli olemassa nettisivuja, joissa jaettiin vinkkejä todella epäterveisiin laihdutuskeinoihin. Se saattoi monilla alkaa ulkonäköasioista, mutta melko nopeasti kyse oli jostain ihan muusta. 

Kun elämässä tapahtuu paljon tai tuntuu ettei pysty pitelemään lankoja käsissään, saattaa syömisen tarkkailusta tulla keino pyrkiä hallitsemaan omaa maailmaansa. Kontrollin tunteeseen ja itsensä tietynlaiseen rankaisuun voi jäädä nopeasti koukkuun. Toki syitä syömishäiriöille on varmasti yhtä monta kuin on sairastuneitakin, mutta itselleni tähän pakonomaiseen laihduttamiseen liittyi vahvasti tuo kontrollin tunne.

Allaolevassa kuvassa olen silloisen lempijuomani Light Colan parissa luultavasti hoikimmillani. Toisessa kuvassa on Voguessa julkaistu viini &kananmuna dieetti, joka tuntuu tähän maailman aikaan ihan järjettömältä. Se kuitenkin ehkä kuvaa hyvin sitä, miten maailma on muuttunut.

Tämä kaikki tuntuu ihan toiselta elämältä nykyään. Kun etsin tilastoja siitä, ovatko syömishäiriöt vähentyneet Suomessa näistä ajoista, yllätyin sillä valitettavasti näin ei ole. Toki kyseessä saattaa olla se, että niitä diagnosoidaan nykyään helpommin sillä ne tunnistetaan ja niistä puhutaan enemmän. On äärimmäisen tärkeää, että syömishäiriöistä puhutaan. Kaikista mielenterveydenhäiriöistä anoreksia on tappavin. 

Siihen liittyy paljon tabuja ja harhaluuloja, joka voi olla yksi syy siihen ettei apua uskalleta tai osata hakea. Lisää syömishäiriöistä ja etenkin anoreksiasta tämän päivän Yksillä- jaksossa, joka löytyy täältä.

Onko teillä kokemuksia jostain syömishäiriöstä? Kamppaileeko joku teistä tällä hetkellä näiden asioiden kanssa? Omia tarinoita saa jakaa kommenttiboksin puolella. 

Kommentit

Tasaraita

Syömishäiriötä sairastava ihminen valitettavan harvoin itse tunnistaa tai myöntää sairauttaan. Anorektikkohan usein näkee itsensä lihavana vaikka on langanlaiha. Tämä varmasti vaikeuttaa tai estää hoitoon hakeutumista. Läheisten tuki ja apu hoitoon hakeutumisessa on varmasti todella tärkeää, mutta sekään ei aina välttämättä riitä jos sairastava itse ei ymmärrä sairastavansa eikä halua parantua. :(

Mietin tuota kun kirjoitit että syömishäiriöt eivät ole vähentyneet. Luulen että asia voisi johtua siitä, että edelleen media työntää ulos tietynlaista ihannenaisen vartaloa. Ihanne on muuttunut 90-luvun langanlaihasta Kate Mossista hoikkaan ja treenattuun vähärasvaiseen vartaloon. Mutta edelleen on olemassa median ja muotiteollisuuden ihannevartalot, ja se on varmasti se joka aiheuttaa nuorille painetta.

Elisa Lepistö

Niin, sehän siinä haastavinta onkin. Olen monesti itsekin miettinyt, miten olen voinut kokea olevani jotenkin lihava kun olen ollut reippaasti yli kymmenen kiloa hoikempi kuin nyt. Mutta niin se mieli vaan kummasti osaa valehdella. Ja niin, kaipa se media aina tuputtaa jotain kauneusihannetta. Jotenkin koen kuitenkin että kun katsoo esim. instagram-maailmaa, niin siellä tuntuu valloillaan olevan hyvinkin muodokas vartaloihanne jota varmasti esim. Kardashianit ovat esimerkillään luoneet. Toki tällaisen vartalon saavuttaminen on monille yhtä epätodennäköistä varmasti kuin Kate Mossin hentoisen varrenkin.  Olen silti iloinen siitä, että se "ihannevartalokuvasto" ainakin jossain määrin laajenee, eikä tuputa vain yhtä vaihtoehtoa. Kun vielä jonain päivänä päästäisiin siihen pisteeseen, ettei koko ihannevartaloa olisi olemassakaan :)

Torey
Näissä neliöissä

Jopa lääkäritkin on sanoneet, että esim. fitness on tietyllä tavalla sallittua syömishäiriötä. Enkä tarkoita kaikkien salilla kävijöiden tai kilpailevien olevan sairaita. Ehei. Vaan että se herkästi menee rajoitusten ja painon, sekä ruuan tarkkailun kanssa sairaalloiseksi. Vaikkei ihminen näyttäisikään luurangolta, ei suhtauminen ruokaan ja kehoon ole välttämättä enää normaalia.

 

Itselläni ei ole ollut syömishäiriötä koskaan, mutta kokemusta vartaloon tyytymättömyydestä kyllä on. Ja sehän menee just sen mukaan mitä meille tuputetaan. Joko pitäisi olla pitkä ja hoikka. Tai isorintainen ja lihaksikas. Tai pepun pitäisi olla tietynlainen. Pitäisi pitäisi. Vaikka ulkonäkö ei ole todellakaan se tärkein asia, niin silti sitä tuputetaan kaikkialla. Kahden tytön äitinä toivon maailman tässä hiljalleen muuttuvan parempaan!

noooraeveliiina
Noora Fisher

Syömishäiriöihin vaikuttaa todella monet tekijät, ulkoisten odotusten, kulttuurin ja kauneusihanteiden lisäksi tietyt persoonallisuuspiirteet, lapsuus ja opitit käyttäytymismallit voivat tehdä toisista alttiimpia sairastumiselle kuin toisista. Tärkeintä on kuitenkin ennaltaehkäisy, ja sen korostaminen ettei sairastuminen ole kenenkään oma vika, eikä kukaan ole huonompi tai parempi.. 

Nuorten urheilijoiden terveys ja siitä huolehtiminen koskettaa itseäni todella paljon oman tarinani ja kokemuksieni kautta, joten en voi riittävästi korostaa, kuinka tärkeää heidän terveydestä- erityisesti myös psyykkisestä ja henkisestä puolesta huolehtiminen, ennaltaehkäisevässä mielessä on. (Tietenkin kaikkien nuorten, oli urheilija tai ei. ) Omalla kohdallani kyseessä oli juurikin tuo kontrollin tunne mihin taisin jäädä koukkuun. Itsellä taustalla oli myös vaativa urheilulaji, jolla oli varmasti omat vaikutuksensa siihen mitä tapahtui. Loukkaantuminen taisi laukaista tilanteen kun olin 15-vuotias. 

Mitä itse muistan ajatusmaailmastani tuolloin on se, että sairaus oli edennyt jossain vaiheessa jo niin pitkälle että en olisi halunnut hakea apua. Luulin voivani hyvin omassa kuplassani joka pyöri syömisen ympärillä. Muistan kuinka sairaus oli kuin kaksi teräinen miekka, halusin jatkaa samaa rataa ja "onnistua" eli pudottaa painoa vielä enemmän, tai syödä vielä vähemmän. Mikään kun ei tuntunut olevan tarpeeksi.  Mutta samalla halusin parantua ja elää taas normaalia elämää. En muista miksi ja missä vaiheessa klikkasi ja tajusin olevani ihan loppu. Silloin hain apua. 

Niinkuin myös Mariannella, minullakin kesti todella kauan että pystyin puhumaan asiasta tai jakamaan sen. En ole vielä kuunnellut kyseistä podcast-jaksoa, mutta laitan kuunteluun vielä myöhemmin tänään. 

Itse koin todella pitkään, monta vuotta häpeää koko sairaudesta sen jälkeen kun olin parantunut. Sen myöntäminen, hyväksyminen ja jakaminen on ollut todella vapauttavaa. Jos kiinnostaa lukea miun tarina niin kirjoitin siitä blogiin hetki sitten: https://www.lily.fi/blogit/noora-fisher/se-tosi-laiha-tytto 

Mielestäni se, että voi myöntää olleensa heikko ja pohjalla, oman haavoittuvaisuutensa, on todella rohkeaa. Se ei ole helppoa, mutta tieto siitä että avautumalla ja puhumalla voi auttaa toisia samojen asioiden kanssa kamppailevia on todella voimaannuttavaa ja sen arvoista. 

Kiitos kun puhutte ja keskustelette näistä vaikeista asioista! <3

 

noooraeveliiina
Noora Fisher

Oho jäi vahingossa edaamatta toi yks pätkä, kun lisäsin sen eteen tekstiä.. Vähän toistoa, hups. Ei anneta sen haitata!

noooraeveliiina
Noora Fisher

*Mariannalla*

Elisa Lepistö

Sepä se, kun jossain vaiheessa on siinä umpikujassa ettei tiedä kumpi pelottaa enemmän se parantuminen vai mahdolliset seuraukset siitä jos sama homma jatkuu. Kävin lukemassa sun jutun ja samaistuin moneen kohtaan. Kiitos myös sulle kun puhut näistä <3 

jempppa (Ei varmistettu)

Näistä on niin tärkeä puhua! Oon itsekin vasta ihan viime vuosina tajunnut miten vääristynyt suhde mulla oli kehooni ja ruokaan nuorempana. Oon aina ollut todella pienikokoinen ja hoikka, ja itsellenin tämä ei ollut mikään ongelma ennenkun menin yläasteelle ja sain kuulla siitä päivittäin. Se jatkuva kommentointi ja huutelu kävi todella rasittavaksi ja aloin uskomaan ihmisten puheita. Välillä puolituntemattomat ihmiset saattoi jopa tulla tarttumaan ranteeseen tai reiteen ja ihmettelemään kovaan ääneen miten ohut se oli?! Aloin siis elää uskossa että olen liian laiha, ja jossain kohtaa sitten söin vaan väkisin niin paljon kun pystyin että lihoisin. Söin karkkia, sipsiä, jäätelöä ym. epäterveellistä roskaa vaan että lihoisin. Tarkkailin kalorilaskureilla päivittäin että sain varmasti tarpeeksi kaloreita ja jos teitty kalorimäärä ei täyttynyt oli todella syyllinen olo. Tässä mättövaiheessa (about 1-2 vuotta) lihoin muutaman hassun kilon, olo ei parantunut lainkaan - päinvastoin, eikä ihmekkään kun miettii mitä kaikkea paskaa söin. Vähensin jopa urheilua koska ajattelin näin lihovani nopeammin.
Myöhemmin tajusin että tässä touhussa ei ollut järjen hiventäkään, lopetin herkkujen mättämisen ja laihduin taas takaisin normaalipainooni. Aluksi se oli masentavaa, kun ne pari ylimääräistä kiloa mitkä onnistuin hankkimaan kovalla työllä hävisivät. Pikkuhiljaa tässä muutaman viime vuoden aikana olen kuitenkin oppinut hyväksymään itseni tämmöisenä. Hullua että olin alunperin ihan fine itseni kanssa, ja nyt joudun opettelemaan sen uudestaan.
Eräs mieleenpainuva ja oikeasti tsemppaava kommentti tuli lääkäriltä jolla kävin hetki sitten olkapäävamman vuoksi. Hän teki ihan perus tarkastuksen ja punnitsi minut. Painoindeksin mukaan siis olen lievästi alipainoinen. Hän vaan totesi että painoindeksi ei ole kovin pätevä, ja sanoi vielä lopuksi "äläkä vaan ala lihottamaan koskaan vaikka indeksi sanoo näin, olet terve ja hyvännäköinen ja jos joku kommentoi painoasi niin voit ainekin sanoa että sulle ei tule niin helposti syöpå". Vaikka enää tilanne ei ole yhtään niin paha kuin nuorempana, oli jotenkin lohduttavaa saada tuollainen kommentti. Voi kuinka toivoin että yläasteen tai lukion terkka olisi sanonut joskus noin niiden ainaisten huolestuneiden "Syötkö sä mitään?" kyselyiden sijaan.

Torey
Näissä neliöissä

Olen saanut kuulla olevani tissitön ja anorektikko, luikku jne. Ihan vaan koska olin hoikka. En yrittänytkään nostaa painoani, koska olin kuitenkin terveystarkastuksissa aina sopusuhtainen jne. Silti tätä nykyä olen onnellinen kun vaaka näyttää sen 55-57kg. 10 vuotta sitten kun olin sen ehkä 46 kiloa. Mutta pituuttakin on vähän alle 160cm. Nyt on enemmän naisellisia muotoja, mutta ihmekös tuo kun nyt olen 29-vuotias. 13-19 -vuotiaana niitä ei kaikilla välttämättä vielä niin hirveästi ole. Eikä tarvitsekkaan. Vaikka siitä sitten kuulla saakin.

Elisa Lepistö

Oon kuullut tällaisia tarinoita tosi monia. Ja silti tämä tuntuu olevan sellainen asia, mistä ei saisi puhua. Mun mielestä se on ihan järjetöntä. Bodypositiivisuus kuuluu kaikille ja varsinkin heille, ketkä on joskus tuntenut epävarmuutta omasta kropastaan, oli se sitten minkäkokoinen tahansa. Se ei vaan koskaan ole ok kommentoida toisen ihmisen painoa. <3 Ihanaa että olet oppinut hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet ja toivottavasti fiilis vaan vahvistuu jatkossa!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.