Bye bye, Belize

On kotiinlähdön aika. Samaan aikaan aamua varjostaa haikea tunnelma, mutta välillä se taas vaihtuu innokkaan odottavaan fiilikseen. Saamme nimittäin kotiin päästyämme avaimet uuteen asuntoomme. Ensin on kuitenkin selvittävä kotiin ja edessä on yli 30 tuntia matkustusta.

Olemme saaren perimmäisessä nurkassa, josta on matkaa satamaan muutama kilometria. Soitamme asuntoa vuokraavalle naiselle ja hän lupaa järjestää taksikyydit aamulle, sekä Caye Caulkeriin, että Belize Cityn päätyyn.

Iloisen oloinen kaveri kurvaa talomme eteen golf-kärryllä, ja kipaisee kevyen näköisesti kaikkein painavimman matkalaukkumme alakertaan, emme kun ehdimme itse edes saada kenkiä jalkaan. Kymmenen minuutin köröttely maksaa vaivaiset 5 dollaria.

Olemme hyvissä ajoin satamassa ja käymme nappaamassa vielä aamiaiset rantakahvilassa. Aamuaurinko säteilee hellästi vasten kasvoja ja syömme hiljaisuudessa hymyt huulilla. Tämä on ollut ihana paikka, totean.

Hyppäämme viimeisinä vesitaksin kyytiin ja otamme paikan perästä. Vettä roiskuu koko matkan päällemme niin paljon, että koko vaatteet ovat märkinä. Välillä aurinko ehtii kuivattaa kädet hetkeksi ja ne tuntuvat hiekkaisilta suolaveden ansiosta. Tuntia myöhemmin saavumme Belize Cityn satamaan, jossa on täysi kuhina päällä.

Taksikuskeja seisoskelee vieritysten, kaikilla samanlaiset univormut päällä. Kaikki kyselevät tarvitsemmeko kyytiä. Näen kuitenkin ihmismassan seasta pian miehen, joka pitelee ”Elissa” -kylttiä.

Hän näyttää enemmän rap-tähdeltä kuin taksikuskilta. Nuorella kundilla on do-rag, jonka päällä lippis hiukan takakenossa, löysät bandada-kuviolliset reisitaskushortsit, jotka ovat niin pitkät että lenkkareiden ja lahkeiden väliin jää vain pieni kaistale ihoa. Korvissa kimaltelee isot kultaiset kannabislehteä kuvaavat korvakorut ja suussa kultahammas.

Hän huikkaa iloisesti nähdessään minun tunnistavan nimeni ja nappaa taas laukun kantoon. Menemme hienoon 7-paikkaiseen tuliterään maasturiin, jossa odottelee jo pari muuta matkustajaa. Räppi raikaa takapenkille asti ja tunnelma on katossa.

Kyytiin hyppää vielä paikallinen, joka kuulemma heitetään ensin. Tätä on tapahtunut jokaisella taksikyydillä. Aluksi se aiheutti kovasti hämmennystä, kun tien varresta yhtäkkiä tuli joku tuntematon kyytiin sanomatta sanaakaan ja matka sen kuin jatkui. Nyt kuulemme, että takseilla on sopimuksia koulujen kanssa ja he toimivat hiukan kuin koulubussin tapaan, vieden opiskelijoita silloin kun autoihin jää tilaa.

Kurvaamme yhtäkkiä bensa-asemalle tankkaamaan lisää ja kuulen kuskin selittävän jotain bensan kalliista hinnasta amerikkalaisturisteille, joiden small talk muuttuu nopeasti taustahälyksi korvissani. Keskityn sen sijaan katselemaan viimeisiä hetkiä Belizen maisemia ja imemään itseeni niin paljon kuin suinkaan vielä ehdin taksin ikkunasta.

Pian olemmekin jo lentokentällä, ja nousen vastentahtoisesti autosta ja vedän viimeiset henkoset Belizen kosteaa, kuumaa ilmaa, ennen kuin lentokentän liukuovet aukeavat ja työnnän matkalaukut kuivaan ilmastoituun halliin. Belize, olit mieletön. Pieni, kaunis maa, jonka hyvä energia on käsinkosketeltavissa. Tuskin tulen sinne enää palaamaan, mutta se muutti silti jotain sisälläni. Ja sinne jäi pieni pala sydämestäni.