Ellen

Viimeaikoina kirjojen luku on arjessani vaihtunut suureksi osaksi niiden kuunteluun. Jotenkin kaikessa tehokkuudessaan se on tuntunut hyvältä ratkaisulta. Voi yhdistää puhelimen kaiuttimeen tehdessään ruokaa tai siivotessaan ja niistä hommista tulee paljon mielekkäämpiä.

Perjantaina kuitenkin teki mieli tarttua ihan oikeaan kirjaan ja valitsin kirjahyllystä sopivan ohuen romaanin laukkuun ennen kun juoksin raitiovaunuun. Matkalla palaveriin päätin ihan vähän vain lukaista ensimmäisiä sivuja, ja hetkessä olin niin kirjan maailmoissa että kun kutosen ratikka vahingossa bulevardin sijaan menikin kamppiin ja jouduin kävelemään punavuoreen sähkötalolta, en malttanut laskea kirjaa edes kävelyn ajaksi. 

Kyseessä on Pirkko Soinisen Ellen-kirja, joka on fiktiivinen päiväkirja taiteilija Ellen Thesleffistä. Päiväkirjamerkintöjen tapaan kirjoitettu kirja on hyvin nopealukuinen. Päätin palaverin jälkeen suunnata illalla johonkin tunnelmallisen pubin nurkkapöytään yksin kirjani kanssa juomaan ison lasin punaviiniä. Poikaystäväni sai kuitenkin minut pyörtämään suunnitelmani ja lähtemään sen sijaan treeneihin. 

Siitä huolimatta olin lukenut kirjan alle vuorokaudessa. Se, mikä fyysisissä kirjoissa on parempaa kuin äänikirjoissa, että niitä lauseita voi jäädä fiilistelemään pitkäksi aikaa. Jotain upeaa lausetta voi lukea monta kertaa uudestaan tai oikein viivytellä jossain kauniissa tuokiokuvauksessa. Tällaisia hetkiä kirja oli täynnä. 

”Juhlimme Magnuksen kanssa Edelfeltin vanhassa ateljeessa, missä maalasimme koko viime syksyn ja talven. Omistaisinpa joku päivä sellaisen ateljeen, isot ikkunat, itämaisia mattoja, samettidivaaneja, näköalat kaupungin yli. Onnekas Magnus. Kuuntelimme gramofoonilla Wagneria, joimme punaviiniä ja muistelimme, miten maalaussessiomme päättyivät aina siihen, että Magnus luki minulle ääneen Dantea tai Goethea tai Baudelairea.”

Kirja oli myös hurjan samaistuttava, vaikka kertookin 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta. Se luo Ellenistä todella vahvan, itsenäisen, modernin naisen kuvan, jonka suurin ja elämän läpikestävä rakkaus on taiteen tekeminen. Toisena rakkautena hänellä on Firenze, johon voin samaistua myös hyvin, joskin itselläni tämä rakkauden kohde on New York. Se toimii loputtomana inspiraation lähteenä ja sinne kaivatessa on miltei huono olo. Kun Ellen astuu junasta Firenzen asemalla, tuntuu kuin taakka olisi nostettu hänen harteiltaan. 

Samaistun myös hyvin Ellenin tapaan katsella maailmaa. ”Pelkään ettei pääni kestä sitä. Kun kauneutta on yllin kyllin, siihen (järkyttää kirjoittakin näin) turtuu. Tällaisessa ympäristössä voi tavattoman helposti menettää kyvyn nähdä – tarkoitan nähdä oikeasti, syvästi, pinnan alle, nähdä sekin, mitä ei yleisesti pidetä viehättävänä ja löytää sen ainutlaatuisuus.”

Olen aina pitänyt päiväkirjamalliin kirjoitetuista teoksista. Jo nuorena luin kaikki Bertin Päiväkirjat, ja viime vuosina pidin kovasti Tähtikirkas, lumivalkea sekä Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjoista. Ellen kuitenkin puhutteli näistä eniten. Varmasti senkin takia, että kertoja on nainen. 

HAMiin on tulossa Thesleffin näyttely ensi keväänä, ja nyt sitä on vielä mielenkiintoisempi mennä katsomaan. Vaikka kirja oli fiktiivinen, tuntui kuitenkin siltä kuin olisi päässyt taitelijan lähelle jollain tapaa. 

Parasta kuitenkin tässä oli se, että lukukärpänen puraisi toden teolla. Vaikka äänikirjat on ihania, on siinä fyysisessä kirjassa jotain taikaa. Tartuin eilen Tara Westoverin Opintiellä- elämäkertaan, josta olen kuullut kehuja suunnalta sun toiselta. Myös Obaman kirjasuosituslistalle on tämä teos päätynyt, joten odotukset ovat kovat. Mitä te olette lukeneet viimeaikoina? Ja kiinnostaako tällaiset kirjavinkit jatkossa?