Itsekkyydestä, itsenäisyydestä ja luopumisesta
Vaeltelimme mieheni kanssa eilen ympäri Helsinkiä miltei koko päivän. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Paljon myös uudesta elämäntilanteesta ja sen herättämistä tuntemuksista. Jossain vaiheessa naurahdin, että meidän vanhempien ikäpolvi tuskin on aikoinaan kamalasti ajatellut näitä juttuja etukäteen tai kriiseillyt samalla tavalla jostain vapauden tunteen menettämisestä.
Meidän sukupolvi on tottunut tietynlaiseen itsekkyyteen. Perusduuni, joka maksaa laskut, ei enää kelpaakaan. Pitää olla intohimoammatissa. Jos et rakasta työtäsi sellaisella palolla, mikä ajaa sinut ennemmin tai myöhemmin burnouttiin, oletko edes onnellinen? Emme mieti vain, mitä me voimme antaa työllemme, vaan mitä se voi antaa meille.
Viikon matkatoimiston järjestämä ulkomaanmatka kerran parissa vuodessa ei enää riitäkään. Pitää päästä näkemään ja tekemään kaikkea, mihin on somessa törmännyt. Kokea Burning man, nähdä Kappadokian kuumailmapallot, Santorinin auringonlaskut ja Malediivien turkoosi vesi, päästä Berghainiin bailaamaan, Balille puumajaan, tai Lofooteille vaeltamaan. Mielellään vielä saman vuoden aikana.
Enkä tosiaan ole itse millään tavalla tämän yläpuolella. Päinvastoin, olen hyvinkin stereotyyppinen esimerkki tästä sukupolvesta. Olemme tottuneet siihen, ettei mitään tarvitse päättää lopullisesti. Työurat eivät enää kestä kymmeniä vuosia, vaan muutaman vuoden jälkeen yleensä kaivataan jo uusia haasteita ja siirrytään ehkä toiseen rooliin tai yritykseen. Uudelleenkouluttautuminen on yleistä, eikä tarvitse kokea epäonnistuneensa, mikäli ensimmäinen uravalinta ei osoittaudukaan siksi intohimoduuniksi.
Mikään ei tunnu niin kovin lopulliselta, sillä aina voi vaihtaa mieltään. Olemme niin tottuneet siihen, että kun emme ole tyytyväisiä elämäämme, lähdemme korjaamaan sitä eri keinoin. Lapsen saaminen on kuitenkin niitä harvoja asioita, joka on lopullinen. En pelkää sitä, että katuisin joskus tulevaisuudessa sitä. Silti tiedostan, että se on asia jonka jälkeen sellainen itsekkyys johon on tähän asti tottunut, ei enää ole mahdollista. Ja välillä se on pelottavaa.
Kuuntelin Kaarle Hurtigin keskusteluohjelmaa, jossa Sanni oli vieraana. He puhuivat muun muassa parisuhteesta ja tarpeesta olla ilman sitä. Samaistuin todella paljon Sannin kokemuksiin. Olen myös aina seurustellut. Jo lapsena haaveilin kumppanista ja rakkauden löytäminen on aina ollut suurin unelmani. Olenkin ollut ihan järjettömän onnekas sen suhteen. He puhuivat niistä vapauden tunteista, joita yksin ollessa kokee ja josta jää paitsi ollessaan suhteessa.
Tunnistin myös nämä tunteet varsin hyvin, vaikkakin olen päässyt nauttimaan niistä varsin lyhyen aikaa. Erosin edellisestä poikaystävästäni juuri siksi, etten enää tiennyt kuka olen ilman suhdetta häneen. Ja kun emme olleet enää me, oli se jotenkin todella vapauttavaa. Muistan todella selkeästi kävelleeni kesäyönä baarista kotiin musiikkia kuunnellen, ja havahtuvani siihen että ensimmäistä kertaa elämässäni, en ole kenellekään tilivelvollinen. Minun ei tarvitse laittaa viestiä vanhemmilleni tai kumppanilleni, että olen kotona. Siinä itsenäisyydessä oli jotain todella huumaavaa. Koko maailma tuntui olevan auki ja minä sain siinä maailmassa olla aivan millainen vain halusin.
Mutta vaikka kuinka huumaava tuo tunne olikaan, on tämä, mitä parisuhde antaa, vielä hurjan paljon parempaa. Ja kun on ne miljoona isoa syytä, tuntuu se täydellisen vapauden menetys aika merkityksettömältä. Enkä yhtään vähättele tuon vapauden merkitystä kenellekään. On todella tärkeä oppia olemaan yksin ja tutustua itseensä ilman rajoituksia. Ja ymmärrän myös sen, jos haluaa olla yksin.
Tarkoituksena oli ehkä vain osoittaa itselleni, että vaikka tietyistä vapauksista on joutunut luopumaan esimerkiksi parisuhteen myötä, ei niitä koe luopumiseksi silloin, kun tilalle saa niin paljon muuta. Ja näin uskon tässä lapsenkin kohdalla käyvän. Veikkaan, että elämään tulee niin paljon lisää sisältöä ja merkityksiä, että jotkut ex tempore jutut tai huolettomuus siitä, ettei kukaan ole riippuvainen sinusta, tuntuu melko mitättömiltä menetyksiltä.
Kaikkea ei voi saada ja jos yrittää pitää liian monta vaihtoehtoa auki samaan aikaan, voi käydä niin että meneekin jotain hienoa ohi. Tämä meidän sukupolvi on myös tottunut vatvomaan asioita. Terapiassa käynti on yhtä normaali tapa hyvinvointivalikossamme kuin salilla käynti, emmekä ole tottuneet lakaisemaan ikäviä tunteita maton alle. Ehkä sen takia itsekin on pyöritellyt kaikkia näitä asioita paljon päässä jo tässä vaiheessa.
Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksia aiheesta. Onko muilla ollut samanlaisia pohdintoja ennen lapsia? Tai onko mielipiteet jotenkin muuttuneet lasten myötä?