Kihlahumussa

Nämä puhelinkuvat on ainoita, joita loppuviikolta on. Mutta niitä katsellessa hymyilyttää edelleen. Ja muutenkin hymyilyttää kokoajan. Koko viime viikko oli niin hyvien uutisten sarjatulitusta, etten oikein tiedä miten päin olla. Luulin viettäväni tyttöjen viikonloppua Karjaalla, mutta todellisuudessa lähdimmekin jo torstaina Amsterdamiin tuoreena kihlaparina.

Vaikka näin kymmenen vuoden seurustelun jälkeen tätä hetkeä osasi jollain tavalla odottaa, olin silti niin yllättynyt etten aluksi tajunnut mistä on kyse. Koko torstain mietin, että tämä on varmaankin unta ja kohta herään. Kaikki oli suunniteltu niin täydelliseksi (ja mun näköiseksi), että vähän itkettää.

Poikaystävä totesi, ettei olisi koskaan uskonut että minä olisin sellainen, joka tuijottelee lumoutuneena omaan vasempaan nimettömäänsä. Mutta olen juuri se tyyppi. Sitä en tosin osannut odottaa, että tästä tulisi tällainen rakkauden uusi taso. Ihan vastarakastunut olo taas.

Tekisi mieli jakaa koko kihlastoori teidän kanssa, mutta ehkä pidän yksityiskohdat nyt kerrankin yksityisinä. Nyt ollaan palattu Suomeen, ja pitäisi ilmeisesti laskeutua täältä pilvilinnoista johonkin arkeen mukamas. Ainakin hetkeksi menen nyt vielä tuijottelemaan tuota sormusta, ennen kun vien sen kultasepälle pienennettäväksi.

10 vuotta, 22 maata, 5 asuntoa, 2 remonttia, 1 kaukosuhde, 2 tutkintoa  ja lukematon määrä ihania muistoja yhdessä jo takana. En malta odottaa, mitä ihania juttuja tulevaisuudessa on vielä edessä!