Kiitollisuutta kontrasteista

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että rakastan matkustelua. Kuitenkin reissuun lähteminen tuntuu aina paremmalta silloin, kun on ensin joutunut ”kärsimään” kylmästä ja pimeydestä. Viime vuonna lähdimme kuukautta aiemmin pitkälle reissullemme, ja silloin täällä oli vielä todella kauniit ilmat. Helsingissä pärjäsi viimeisinä päivinä vielä jopa shortsit jalasssa. 

Ehkäpä sen takia lähtö ei silloin tuntunut yhtä maagiselta kuin nyt.

Olen aina ajatellut, etten haluaisi voittaa lotossa ja ihmiset ovat suhtautuneet tähän vähän naureskellen, että niin vissiin… Tunnen kuitenkin itseni niin hyvin, että tiedän ettei raha tuntuisi enää niin hienolta parin kuukauden päästä. Osaan arvostaa asioita paljon enemmän, kun tiedän että niiden eteen on tehty töitä tai säästetty useampi kuukausi.

Vähän sama on reissujen kohdalla. Tarvitsen kontrastiksi sitä kylmää viimaa, paleltuneita sormia, jäistä tihkua vasten kasvoja ja pilkkopimeitä aamuja, jotta osaan arvostaa kaikkien näiden puuttumista reissun päällä. Tiedän olevani parin viikon päästä ihan hurjan kiitollinen jo sellaisesta kelistä, missä ei tarvitse hanskoja, vaikka siitä ei ole montaa viikkoa kun täälläkin pärjäsi. 

Sanoinkin juuri isälleni, että ihanaa että ehti tulla tällaiset huonot kelit, jotta lämpöä osaa arvostaa sitten vähän enemmän. Veikkaan, että pitkän ja kylmän talven takia suomalaiset osaavat arvostaa kesää ihan eri tavalla kuin lämpimämpien maiden kansalaiset. 

Kontrastien takia koen olevani kykeneväisempi tuntemaan kiitollisuutta eri asioista. 

Vetämätön ja väsynyt olo pakotti minut aloittamaan säännöllisen urheilun, jonka hedelmistä osaan olla nyt paljon kiitollisempi. Voisin tästä aloittamisesta ja koko projektista kirjoittaa ihan oman postauksensa.