Leap of faith
Olen paasannut täällä tänä keväänä paljon rohkeudesta. Siitä, mitä se oikeastaan on, ja myös niistä omista hypyistä sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Sveitsin reissulla näitä oman ympyrän laajennuksia oli useampaan otteeseen. Eniten rohkeutta vaati kuitenkin yhtenä päivänä tehty vaijeriliito vuorelta alas.
Lähdemme gondolihissillä aamulla ylös Grindelwaldissa ja yhtäkkiä utuinen sumu peittää näkymän kokonaan. Olo on kuin unessa. Aina välillä valkoisen usvan keskeltä pilkahtaa vastaantuleva hissi tai vuorenhuippu. Muuten näkyy vain valkoista. Yhtäkkiä hissi pysähtyy ja jää todella pitkäksi aikaa heilumaan paikoilleen. Yritän hengitellä ja vitsailla parhaani mukaan, jotten mene paniikkiin.
Lopulta hissi jatkaa matkaa, pääsemme ylös ja näkyvyyskin parantuu. Kävelemme vuorenrinnettä ylös järvelle ja ihailemme maisemia matkalla. Vuoret herättävät kunnioitusta ja hiukan pelkoa, mutta niiden kauneus saa unohtamaan kaiken muun. Lopulta kävelyt on kävelty ja on aika nousta tasanteelle, mistä vaijeriliito alkaa.
Sydän tykyttää tuhatta ja sataa. Kävelen haparoivin askelin portaita ylös telineelle. Jalat tutisevat ja sydän alkaa jyskyttää hiukan kovempaa. Kädet hikoavat niin paljon, että pyyhin niitä housuihini. Katson kun ensimmäiset pukevat vöitä päälleen ja lähtevät kiljuen matkaan. Syke kiristyy ja totean Johannalle, että en kyllä taida uskaltaa. Hän komppaa ja olemme jo melkein tehneet yhteisen päätöksen aktiviteetin skippaamisesta.
Jokin sisälläni kuitenkin sanoo, että luultavasti kadumme ellemme nyt tee tätä. Otamme vastuuvapauslausekkeet käteen, jota en pysty edes lukemaan kokonaan sillä silmätkin alkavat sumentua. Jotenkin raapustan kuitenkin nimeni paperin alalaitaan ja totean Johannalle, että nyt muuten mennään. Ja sen verran reippaasti painelemme lähtötasanteelle, ettemme ehdi juuri käsittämään koko asiaa.
Kummallekin laitetaan valjaat ja alamme kyselemään, pitäisikö ne olla hiukan tiukemmalla. Meille pudistellaan päätä ja yhtäkkiä ovi edessä avautuu ja meidät tuupataan matkaan. Pidän ensimmäiset sekunnit silmät kiinni, sillä luulen kuolevani. Kuitenkin heti alkujärkytyksen jälkeen avaan ne katson vieressäni liitävää Johannaa. Kummallakin on niin leveät hymyt, että ikenet meinaa kuivua tuulenvireestä.
Päästämme kädet irti valjaista ja annamme tuulen tuntua sormien välissä. Maisemat on upeat, ja toivon ettei matka loppuisi ikinä. Lopulta olemmekin jo alhaalla ja vauhti tyssää hidastimeen. Kikatan kuin pieni lapsi ja juoksen halaamaan Johannaa. ”ME TEHTIIN SE!” fiilistellään ja tunnen kuinka syke alkaa tasaantua. Jännitys on vaihtunut adrenaliiniksi ja tunnen todella eläväni.
Hurjimmat menevät ”kotkaan” jossa sama homma tehdään pää edellä. Siinä kuulemma todella tuntee lentävänsä. Aika ei riitä enää meidän kohdallamme tähän, mutta en tiedä olisinko siihen uskaltanutkaan.
Pohdin kuitenkin jälkikäteen sitä, kuinkakohan monta hienoa juttua on jäänyt tekemättä tai kokematta sen pelon takia. Olisinko perääntynyt tästäkin, ellei minua olisi tuupattu sinne? Onko ylipäätään jännittäviä ja pelottavia asioita elämässä tehtävä juuri tuolla tavalla, sen kummemmin mietittyä? Sitten kun jalat irtoavat tasanteelta ja hyppy tuntemattomaan on alkanut, ei voi enää perääntyä. Jälkikäteen näitä päätöksiä harvoin katuu.
