Määrittelyn tarpeesta
Blogimaailmassa usein törmää kommentointiin, jossa lukijat kertovat bloggaajalle, millainen hän on. Suoraan tai epäsuorasti kerrotaan jotain hänen sisimmästään, perustuen esimerkiksi kuvavalintoihin tai blogin aihepiiriin. Täällä se näkyy todella selkeästi, mutta tapahtuu tällaista yhtä paljon myös oikeassa elämässä. Siellä harvemmin näitä olettamuksia kuitenkaan sanotaan ääneen. Mielestäni on mielenkiintoista pohtia, minkä takia meillä on niin suuri tarve määritellä toinen ihminen omien kokemuksiemme kautta.
Nuorempana jaottelin ihmisiä pääni sisällä karkeasti pieniin lokeroihin ja yritin itseänikin väkisin johonkin tunkea. Mietin mihin ryhmään haluan kuulua, ja mitä kaikkea siihen sitten oikein sisältyy. Lukion ensimmäisellä kurssilla oli tehtävänä kirjoittaa essee tulevaisuuden ammatista. Kirjoitin hakevani oikeustieteelliseen, sillä koin sen olevan tarpeeksi vakavasti otettava opinahjo ja halusin näyttää epäilijöille että minähän en todellakaan mihinkään turhanpäiväiseen ammattiin päädy. Muoti kiinnosti ja rakastin luovia asioita, mutta en halunnut ihmisten kyseenalaistavan älykkyyttäni.
Älykkyys ja pinnalliset asiat kuten muoti tai ulkonäöstä huolehtiminen sulkivat luonnollisesti toisensa pois ja minulla oli kamala tarve todistella sitä, ettei oma urani tulisi olemaan minkään kevyen aiheen parissa. Hassuintahan tässä on se, että tähän aikaan olin paljon enemmän huolissani siitä, miten muut ihmiset minut näkevät. Toisin sanoen, olin enemmän kiinnostunut siitä miltä ammattini ulospäin vaikuttaa. Takana ei ollut ajatus yhteiskuntaa hyödyttävästä työstä, vaan lähinnä oman egon pönkittäminen. Halusin, että minut nähdään tietyllä tavalla. Nyt kun kuitenkin lopulta (onnekseni) päädyin opiskelemaan vaatetusalaa, ymmärsin että tälläkin alalla voi saada paljon merkittäviä asioita aikaan. Vaatetusalalla on esimerkiksi todella paljon eettisiä ongelmia, joihin kykenee siellä työskennellessä vaikuttamaan.
Tällainen mustavalkoisuus on melkoinen taakka ja kaventaa sitä omaa maailmankuvaa entisestään. Ennakkoluuloja minulla toki edelleen on, eikä niistä varmaan tule koskaan olemaan täysin vapaa. Vastustan kuitenkin ajatusta siitä, että ihmisen jokin yksi puoli voisi määrittää hänet kokonaan. Älykäs ihminen voi olla kiinnostunut ulkonäöstään, kehonsa hyvinvointia laiminlyövä ihminen ei välttämättä ole sivistymätön tai laiska, musiikkifiilistelijä voi nauttia myös valtavirran suosimista kappaleista ja kulinaristin salainen pahe voi olla big Mac.
Ihmisten määritteleminen ulkoapäin on mielestäni toista alentavaa ja oman itsensä jalustalle nostamista. Meistä näkyy niin hurjan pieni osa jopa meidän läheisimmille ihmisille, joten miten voisi itsekään tietää mitään toisen ihmisen sielunmaailmasta pelkkien olettamusten perusteella. Erilaisuus on rikkaus, ja on järjettömän hienoa että voimme olla niin monesta asiasta innostuneita, ilman että täytyy sulkea toista pois. Minun maailmassani voit olla vaikka larppaava, crossfittiä harrastava feministivegaani, joka on ollut miss Suomi kilpailussa ja Mensan jäsen. Enkä koe tarvetta määritellä sen puolen perusteella, jonka sinusta ensimmäiseksi saan irti. Ristiriitaisuudet tekevät usein ihmisestä vain mielenkiintoisemman.
Oletteko te törmänneet itse paljon ennakkoluuloihin? Tai ovatko omat ennakkoluulonne murtuneet rytinällä?
Lately I’ve been thinking a lot about prejudices and how we feel the need to define other people based on appearances. It is really visible in blogs, but also happens in real life a lot. We can be interested in so many things at the same time, so it is just silly to make conclusions about other people based on looks, profession or any other thing.
