Mental Health Monday: Antaa sataa
Olimme tulleet lounaalle ravintolaan, jossa on peltikatto ja seinät auki. Sadepisarat alkoivat rummutella kattoa ensin hiljalleen, ja lopulta niin kovaa, ettei puhetta oikein edes kuullut ropinan takaa. Salamat välkkyivät kirkkaina ja laskimme kilometreja jyrähdyksiin. Iltapäiväsurffit saisivat sääolosuhteiden vuoksi jäädä.
Pyörät nököttivät ravintolan edessä sateessa ja päätimme odotella suopeampaa keliä kotiinlähdölle. Moni muu oli päättänyt tehdä saman. Sohvilla otettiin päiväunia, luettiin kirjoja, selailtiin lehtiä ja tilailtiin uusia annoksia. Kun parin tunninkaan jälkeen sade ei näyttänyt merkkejä laantumisesta, päätimme lähteä siitä huolimatta kämpille.
Alkuun yritin juosta pyörälle mahdollisimman nopeasti, hartiat kyyryssä ja kädet pään suojana. Kun tajusin, että tässä tulisi jokatapauksessa kastuttua, päätin antautua tilanteelle ja nauttia trooppisesta sateesta. Olo oli taas kuin lapsella, joka hyppii kuravaatteissa vesilätäköissä. Jälkikäteen mietin, mikä siinä kastumisessa oikeastaan edes haittaa silloin kun kasvoilla ei ole meikkiä, tukka on muutenkin kokoajan märkä, kylmä ei tule missään vaiheessa ja uikkaritkin on valmiiksi päällä.
Aloin jälkikäteen pohtia, kuinka paljon turhaa energiaa käytämme mahdollisesti päivittäin, vastustaaksemme asioita joiden mahdollisesta tapahtumisesta ei olisi sittenkään mitään haittaa. Pyristelemme täysin voimin vastavirtaan ja kulutamme kaiken energiamme, vaikka virtaus olisi saanut viedä meidät oikeastaan vielä parempaan paikkaan – ja mikä parasta, käyttämättä edes sen kummempia ponnisteluja sen eteen.
Kun jokin asia tulee eteen useasti ja tuntuu että sen välttely alkaa olla työlästä, kannattaa miettiä olisiko sille mahdollista vain antautua? Kenties juuri sillä hetkellä, kun lopetat vastaanpyristelyn, alkavat asiat loksahdella paikoilleen.
Pictures: Sara Vanninen