Mental Health Monday: #GOALS
Sosiaalinen media on vähän sellainen, että se suuntaa katseemme henkilöihin ja asioihin, joita jollain tapaa ihailemme ja kadehdimme. Tulee helposti riittämätön olo itsestään. Oma elämä tuntuu tylsältä, merkityksettömältä ja huonolta. Ei ole varaa hulppeisiin matkoihin, kotimme ei näytä samalta kuin Instagramin täydellisessä maailmassa, arkiset ruokamme eivät ole Pinterest-materiaalia, eikä vartalomme Victorias Secret-katalogista.
Tunnemme itsemme riittämättömäksi, ja kuvittelemme saavuttavamme onnen erilaisilla kilpavarusteluilla. Keräämme Pinterest-boardimme täyteen kuvia sellaisesta elämästä, jota haluaisimme elää. Tuo kello, tällainen laukku, täydelliset hiukset, tuon näköinen parisuhde, tällaisia matkakohteita ja näitä esineitä kotiin. Instagram täyttyy hashtageista #squadgoals #relationshipgoals #lifegoals #bodygoals.
Tapahtuu tätä toki muuallakin kuin somessa. Itsekin juuri muutama viiikkoa sitten kävin ystäväni luona täysin remontoidussa töölöläisessä kattohuoneistossa ja kotiintullessa mökötin kuin uhmaikäinen, että ”meidän asunto on kyllä ihan hirvee”. Ilman sosiaalista mediaa tällaisia hetkiä on kuitenkin harvemmin.
Niin kauan, kun tämä kaikki tuo iloa elämäämme, ei siinä ole mielestäni mitään pahaa. On ihana haaveilla erilaisista asioista. Teen itsekin aarrekarttoja ja asetan myös ihan konkreettisia tavoitteita elämälle. Jos kuitenkin peilaamme näitä itseemme, ja oma täysin normaali ihana elämämme näyttää huonolta niihin verrattuna, alkaa somesta olla enemmän haittaa kuin hyötyä.
On varmasti paljon hetkiä, jolloin olen kiittämätön p*ska. Ja en varmasti ole ainut. Kuitenkin välillä osaan olla myös ihan järkyttävän kiitollinen jostain näennäisesti todella pienestä asiasta. Yleensä ne pienet asiat tuntuvat merkityksellisiltä silloin, kun ne on hetkeksi otettu pois.
Se oma ”hirveä asunto” silloin, kun on reppureissannut kuukausia minimibudjetin majapaikoissa ja pääsee omaan sänkyyn ja kuumaan suihkuun.
Kohteliaisuus silloin, kun olet epäonnistunut jossain ja tunnet itsesi maailman huonoimmaksi kaikessa.
Lämmin aurinko kasvoilla silloin, kun on kolme päivää ollut pimeää ja sadetta ja on jo ehtinyt unohtaa miltä tuntuu kun pitää siristellä silmiä.
Herkullinen ateria silloin, kun on kaksi viikkoa syönyt vain kaurapuuroa ja nuudeleita.
Autokyyti silloin, kun on tottunut menemään joka paikkaan julkisilla ja ulkona on 20 astetta pakkasta.
Mikä tahansa työpaikka silloin, kun on ollut vuoden verran työttömänä.
Ihastumisen tunne silloin, kun on ajatellut ettei enää ikinä tule rakastumaan kehenkään.
Uuden mielenkiintoisen tuttuavan laittama viesti silloin, kun on tuntenut itsensä kuukausikaupalla kovin yksinäiseksi.
Ystävällinen hymy ja oven avaus silloin, kun kädet on täynnä ruokaostoksia ja koko päivä on ollut ihan kamala, rankka ja raskas.
En tarkoita että elämän pitäisi olla välillä kamalaa, jotta huomaisimme ne mukavat hetket. Kuitenkin silloin, kun on kokemusta jostain muustakin kuin elämän läpi liitelemisestä, voi olla helpompi arvostaa niitä pieniäkin onnenhetkiä. Jos mikään ei tunnu miltään, voi nopealla ajatusleikillä varmasti keksiä monta asiaa, mitkä voisivat olla paljon huonommin. En normaalisti kannusta visioimaan mitään negatiivisia juttuja, mutta joskus on hyvä palauttaa itseään maan pinnalle, ja miettiä kuinka järkyttävän hyvin ne omat asiat ovat.
Ei kannata siis lytätä omaa elämää mielessään kirjoitellessaan #lifegoals hashtageja täydelliseltä näyttävän Insta-tilin kommenttiboksiin. Sen sijaan voi miettiä, kuinka pirun hyvin asiat on siinä vaiheessa kun on varaa käyttää edes sitä älypuhelinta. Aika nopeasti kela alkaa pyöriä, ja sitä tajuaa kuinka järkyttävän hyvin omat asiat on verrattuna suurimpaan osaan maailman ihmisistä.
Pictures: Tomi Taskula