Mental Health Monday: Olenko menettänyt yhteyden?

 

Olen kauan kuvitellut olevani jollain tapaa hyvässä yhteydessä kroppaani ja mieleeni. Kehoni kertoo minulle asioita, ja alkaa automaattisesti esimerkiksi himoita terveellisempää ruokaa silloin kun on tullut mässäiltyä tarpeeksi pitsalla. No, lähiaikoina minulle on paljastunut, ettei minulla ole juuri mitään yhteyttä mieleeni. Kehoani osaan kuunnella, mutta mieltäni en tunne lainkaan. 

Tuttavapiirissäni on ollut paljon uupumusta viime vuosina ja sanoin yhdelle ystävälleni jonkin aikaa sitten, että pelkään hänen tekevän liikaa töitä. Varoittelin, että uupumus saattaa tulla yllättäen nurkan takaa ja jonain päivänä ei enää pääsekään sängystä ylös. Ystäväni kiitteli minua huolenpidosta, mutta sanoi ettei usko olevansa kadottanut kosketustaan omaan hyvinvointiin niin rajusti, etteikö huomaisi mikäli tilanne alkaisi olla näin paha. 

Tajusin siinä vaiheessa, että minä taidan olla kadottanut sen. Tai ehkä minulla ei sitä yhteyttä ole koskaan ollutkaan? Ei ole nimittäin yksi tai kaksi kertaa, kun kehoni on vasta laittanut stopin jollekin toiminnalleni. En aina tunnista henkistä rasitusta ja joskus vien sen niin pitkälle että kroppa puuttuu asiaan. Kerran vuosia sitten töissä oli todella stressaava ilmapiiri monestakin eri syystä ja iltavuorossa tuntui että sykkeeni on todella kohollaan vaikka istuin vain tuolissa. Päätin mennä tsekkaamaan asian lääkäriin ja siellä leposykkeeni oli yli 150. 

Kun lääkäri kysyi, voisiko minulla olla stressiä, sanoin ensin että ei. Hän kuitenkin kyseli työtilanteestani ja sen muutoksista, onko jokin asia eri tavalla tai koenko jossain paineita. Yhtäkkiä siinä sairaalan sängyllä maatessani vasta tajusin, kuinka kuormittavaa työssä oli ollut. En ollut rehellisesti ottaen tajunnut sitä aiemmin.

Toinen vastaava tapaus oli, kun jouduin menemään hammaslääkärin päivystykseen kun hammassärky oli niin kova. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut reikiä, mutta ajattelin että nyt on varmaankin juurihoito jo lähellä sillä kipu oli niin kova. Kun lääkäri oli tutkinut hampaani, totesi niiden olevan virheettömät. Niissä ei ole kuulemma reiän reikää. En meinannut uskoa korviani, sillä kipu oli todella piinaava.

Lääkäri kysyi, olisiko mahdollista että minulla on stressiä? Olimme silloin juuri muuttamassa New Yorkiin ja lähtöön oli vain muutama päivä. Sitä ennen oli todella paljon työasioita, jotka piti hoitaa ja päälle vielä kaikki muuton aiheuttamat jännitykset ja paperisotkut. Totesin, että on se kai mahdollista. Hammassärkyni oli aiheutunut siitä, että olin purrut leukojani monta päivää ja yötä niin pahasti yhteen ajatuksissani. 

Olen aiemmin ajatellut, että mieleni on kuin kallio. Paljon täytyy tapahtua, ennen kuin se järkkyy. Jo pienenä opin pitämään paletin kasassa, vaikka elämässä olisi tullut suuriakin menetyksiä ja murheita eteen. ”Mieli murtuu ennen kroppaa” oli mielessäni myös silloin kun ajoin itseni ylikuntoon liian kovalla treenillä ja kärsin seuraamuksista ja treenaamattomuudesta seuraavan kuukauden. Niin väärässä olin. Mieli on yllättävän vahva, ja usein kroppa on se, joka sanoo itsensä irti sitten, kun ei enää muuta vaihtoehtoa ole. 

Olen pohtinut, miten olen onnistunut katkaisemaan yhteyden mieleeni näin rajusti? Miten en osaa huomata merkkejä esimerkiksi stressistä, ennen kuin se tuntuu kehossa?