Mental Health Monday: Olenko menettänyt yhteyden?

 

Olen kauan kuvitellut olevani jollain tapaa hyvässä yhteydessä kroppaani ja mieleeni. Kehoni kertoo minulle asioita, ja alkaa automaattisesti esimerkiksi himoita terveellisempää ruokaa silloin kun on tullut mässäiltyä tarpeeksi pitsalla. No, lähiaikoina minulle on paljastunut, ettei minulla ole juuri mitään yhteyttä mieleeni. Kehoani osaan kuunnella, mutta mieltäni en tunne lainkaan. 

Tuttavapiirissäni on ollut paljon uupumusta viime vuosina ja sanoin yhdelle ystävälleni jonkin aikaa sitten, että pelkään hänen tekevän liikaa töitä. Varoittelin, että uupumus saattaa tulla yllättäen nurkan takaa ja jonain päivänä ei enää pääsekään sängystä ylös. Ystäväni kiitteli minua huolenpidosta, mutta sanoi ettei usko olevansa kadottanut kosketustaan omaan hyvinvointiin niin rajusti, etteikö huomaisi mikäli tilanne alkaisi olla näin paha. 

Tajusin siinä vaiheessa, että minä taidan olla kadottanut sen. Tai ehkä minulla ei sitä yhteyttä ole koskaan ollutkaan? Ei ole nimittäin yksi tai kaksi kertaa, kun kehoni on vasta laittanut stopin jollekin toiminnalleni. En aina tunnista henkistä rasitusta ja joskus vien sen niin pitkälle että kroppa puuttuu asiaan. Kerran vuosia sitten töissä oli todella stressaava ilmapiiri monestakin eri syystä ja iltavuorossa tuntui että sykkeeni on todella kohollaan vaikka istuin vain tuolissa. Päätin mennä tsekkaamaan asian lääkäriin ja siellä leposykkeeni oli yli 150. 

Kun lääkäri kysyi, voisiko minulla olla stressiä, sanoin ensin että ei. Hän kuitenkin kyseli työtilanteestani ja sen muutoksista, onko jokin asia eri tavalla tai koenko jossain paineita. Yhtäkkiä siinä sairaalan sängyllä maatessani vasta tajusin, kuinka kuormittavaa työssä oli ollut. En ollut rehellisesti ottaen tajunnut sitä aiemmin.

Toinen vastaava tapaus oli, kun jouduin menemään hammaslääkärin päivystykseen kun hammassärky oli niin kova. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut reikiä, mutta ajattelin että nyt on varmaankin juurihoito jo lähellä sillä kipu oli niin kova. Kun lääkäri oli tutkinut hampaani, totesi niiden olevan virheettömät. Niissä ei ole kuulemma reiän reikää. En meinannut uskoa korviani, sillä kipu oli todella piinaava.

Lääkäri kysyi, olisiko mahdollista että minulla on stressiä? Olimme silloin juuri muuttamassa New Yorkiin ja lähtöön oli vain muutama päivä. Sitä ennen oli todella paljon työasioita, jotka piti hoitaa ja päälle vielä kaikki muuton aiheuttamat jännitykset ja paperisotkut. Totesin, että on se kai mahdollista. Hammassärkyni oli aiheutunut siitä, että olin purrut leukojani monta päivää ja yötä niin pahasti yhteen ajatuksissani. 

Olen aiemmin ajatellut, että mieleni on kuin kallio. Paljon täytyy tapahtua, ennen kuin se järkkyy. Jo pienenä opin pitämään paletin kasassa, vaikka elämässä olisi tullut suuriakin menetyksiä ja murheita eteen. "Mieli murtuu ennen kroppaa" oli mielessäni myös silloin kun ajoin itseni ylikuntoon liian kovalla treenillä ja kärsin seuraamuksista ja treenaamattomuudesta seuraavan kuukauden. Niin väärässä olin. Mieli on yllättävän vahva, ja usein kroppa on se, joka sanoo itsensä irti sitten, kun ei enää muuta vaihtoehtoa ole. 

Olen pohtinut, miten olen onnistunut katkaisemaan yhteyden mieleeni näin rajusti? Miten en osaa huomata merkkejä esimerkiksi stressistä, ennen kuin se tuntuu kehossa? 

 

Kommentit

Saranda
Tyhjä ajatus

Tosi tärkeä aihe! Yleensä tuollaiset "herätykset" vahvistavat sitä yhteyttä ja opettavat oikeasti kuuntelemaan mieltä paremmin. Mä sain viime kesän alussa burn outin ensimmäistä kertaa. Se oli todella lamaannuttavaa ja masentavaa mutta se opetti olemaan valppaampi ja tarkkailemaan itseäni paremmin. Nyt olisi tosi vaikea kuvitella että ajaisin itseni samaan tilanteeseen kun oon kerrasta oppinut. :)

Elisa Lepistö

Joo se on totta että usein tuollaiset ravistelee kyllä siihen malliin että samanlaiseen tilanteeseen ei ajaudu uudestaan. Itselläni se on vielä hiukan hakusessa, sillä nämä tapaukset eivät välttämättä kertoneet vielä miltä se tuntuu. Ne kertoivat siitä, etten oikein osaa edes tuntea sitä. Mutta toki nykyään on tullut useammin kyseltyä itseltään että "mites sulla menee?" :D joten ehkä pikkuhiljaa sitä oppii myös vastaamaan. 

Ariel_ (Ei varmistettu)

Stressiin voi varmaan jäädä koukkuun, samalla lailla kuin mihin tahansa. Mun mies oli vuosia työnarkomaani ja ihan itse myöntää sen. Hän ei vaan pysynyt lopettamaan. Nukkui 4h yössä, joskus valvoi jopa 4 vuorokautta putkeen. Leposyke oli just jotain 150, lääkärit sanoi että juokset tavallaan maratonia koko ajan. Mieheni kuvailee että siihen työhön/ stressin tunteeseen tuli 'pakottava himo'. Verenpaine oli 300. Hän sit sattuman kautta joutui lopettaa työt ja tilanne rauhoitti jonkin verran, mut toipuu vielä 10 vuotta myöhemminkin. Ei sillä et sulla ois tähän verrattava tilanne! :) Mut kirjoitin vaan tällaisen kokemuksen jossa se työstressi on ollu kuin huume. Varmasti joskus aikojen alussa ihmiset on harvoin vaan kokeneet stressiä kun elämä on ollut yksinkertaisempaa. Silloin stressi on ollut merkki jostain todella vakavasta, jolloin ihminen on ohjelmoitu selviytymään ja suorittamaan lepäämättä. Tämä on nykyään meidän länsimaisten tila jatkuvasti! Tsemiä sulle ja kiitos blogista! T. Vakilukija

Elisa Lepistö

Kuulostaa pelottavalta! Ja aika jännä ajatus, että siihenkin voi jäädä koukkuun. En kuitenkaan yhtään ihmettele. Ihminen sopeutuu niin moneen tiukkaankin paikkaan ja sitten sitä alkaa uskotella itselleen että joku asia on normaalia. Ja niin normaalia että sitä stressiä ilman ei oikein osata enää ollakaan. Toivottavasti miehesi voi jo paremmin <3 ja kiitos kommentista!

Muaritti (Ei varmistettu)

Pystyn samaistumaan tähän, vaikkakin nykyään osaan onneksi paremmin "lukea" myös mieleni koukeroita ja tavallaan jo ennalta välttämään liialliseen stressiin ajautumista. Mutta pari vuotta sitten oli tilanne, että minulla oli ollut sydämen tykyttelyä ja ikävää muljahtelua ollut jo parin kuukauden ajan. Menin lopulta työterveyteen, missä lääkäri kysyi, onko minulla stressiä. Vastasin, että eipä juuri. Kävin labroissa ja sydänfilmissä, jotka molemmat oli ok. Jäin kuitenkin itsekseni miettimään stressiasiaa ja lopulta totesin, että jo vain olin hyvinkin stressaantunut. En vain tunnistanut stressiä enkä ehkä halunnut myöntää sitä, koska koin, että minun pitää olla vain onnellinen ja tyytyväinen, koska olimme silloin mieheni kanssa suunnittelemassa häitä (joka oli välillä kyllä stressaavaa, mutta eihän sitä sopinut ääneen sanoa... :D). Lisäksi minulla oli siskooni välit pahasti tulehtuneet kuin myös muulla perheellä, joka aiheutti kovasti stressiä. Myös töissä oli stressaavaa jne. Lisäksi minulla oli noin vuosi aiemmin ollut voimakasta ahdistusta ja lievä masennus, joiden vuoksi kävin psykologilla ja söin hetken masennuslääkettäkin. Siltikään en osannut ajatella olevani sressaantunut. Niin ja olen siis mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistunut lähihoitaja ja SILTIKÄÄN en osannut kuunnella itseäni ja myöntää olevani väsynyt. Mutta onneksi mm. näiden kokemusten myötä olen hiukan viisaampi ja herkempi kuulostelemaan omaa vointiani kokonaisvaltaisesti :)

Elisa Lepistö

Huh, meinasin jopa hengästyä pelkästä kommentin lukemisesta. En yhtään ihmettele että on ollut sydämen tykyttelyä. Toi on muuten hurja, miten paljon tuollainen henkinen stressi (kuten esimerkiksi noi huonot välit sisareen) voi vaikuttaa taustalla koko terveydentilaan. Ja varmasti se liittyy jotenkin tähän nykyajan ihanteeseen jossa ihmisen pitäisi olla ihan kone ja inhimillisiä tunteita ajatellaan heikkoutena. Sitten kun niitä alkaa piilottaa niin taidokkaasti että niille sokeutuu itsekin, alkaa olla soppa valmis. Mutta kuten sanoit, ainakin tällaisista jutuista voi oppia jotain!

emmms (Ei varmistettu)

Hyvä postaus tärkeästä aiheesta! Stressiä tai uupumusta voi olla vaikeaa tunnistaa ennen fyysisiä oireita ja mielestäni olennaista olisikin hidastaa tahtia heti kun huomaa ne ensimmäiset fyysiset oireet, eikä vasta sitten kun kroppa ei enää ollenkaan toimi. Toisaalta itselläni stressi näkyy ensimmäisenä siinä, etten pysty rauhoittua henkisesti ja fyysisesti hetkeksikään, vaan koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain, mielellään hyödyllistä. Näen tämän niin, että sitä yrittää hallita oman pään kaaosta olemalla organisoitu, mikä ei tietenkään toimi vaan todellisuudessa pitäisi pysähtyä kuuntelemaan, mitä siellä päässä pyörii ja josko jotain mielen päällä olevaa asiaa voisi helpottaa. Olenkin ottanut tavaksi, etten työmatkojen aikana (15min bussissa) kuuntele musiikkia tai tee mitään muutakaan vaan annan vain ajatusten virrata ja tuijottelen ikkunasta ulos. Olen näin henkisesti paljon energisempi päästessäni työpaikalla vs. jos käytän bussimatkat somen selailuun.

Elisa Lepistö

Toi onkin hyvä tapa! Huomaan itsekin että jotenkin helpointa on aina rauhoittua kun istuu esimerkiksi ratikassa tai bussissa ja katselee ulos ikkunasta. Ihan liian vähän päivässä on niitä hetkiä kun ihan oikeasti on vain yksin omien ajatustensa kanssa :) 

JohannaN (Ei varmistettu)

Monet blogitekstit jäävät kiireen takia luettua ja lopulta joudun merkata ne luetuiksi bloglovinin täyttyessä lukemattomista postauksista. Mental Health Monday:si luen kuitenkin aina, sinulla on niin hyviä aiheita, eikä mitään ympäripyöreää perspektiiviä tai täydellisen zenin tavoittelua, vaan spesifejä teemoja ja erilaisen näkökulman ajattelua! Kirjoitat usein itseasiassa minuakin mietityttäneistä aiheista, mikä on ihanan yllättävää, mutta niin inspiroivaa kun saan lukea ihan kuin omat ajatuksiani olisivat runko, ja sinun pohtimasi näkökulmat tekstin oksia :) itseasiassa, tekstisi omien unelmien jahtaamisesta ja passiivisen mielen kehittämisestä oli isossa roolissa päätöstäni muuttaa syksyllä Kanadaan opiskelemaan ! &lt;3 Olen aina ollut se, joka ei ”anna” muiden luopua unelmistaan ja kannustaa suuntaamaan kohti intohimoaan eikä valitsemaan sitä helpompaa vaihtoehtoa. Yhtäkkiä viimesyksynä jostain takaraivosta pulpahti ko. tekstisi mieleen ja jotenkin tajusin että olin aina halunnut asua New Yorkissa tai Canadassa, mutta en vain ollut ymmärtänyt näiden olevan toteutettavissa olevia unelmia!! Eli KIITOS nyt ja tulevaisuudesta erityisesti näistä MHM:stä &lt;3

Elisa Lepistö

IHANA kuulla! Ja vitsit miten kivasti sanottu. Tän kaltaiset kommentit on kyllä ehdottomasti tän ammatin suola <3<3<3<3<3 KIIITOS siis todella paljon! Ja ihana kuulla että olet tarttunut sun unelmiin ja pääset toteuttamaan haaveita. Tästä tuli tosi hyvä mieli.

Kommentoi