Mental Health Monday: perspektiiviä menneisyydestä
Kaivoin pitkästä aikaa ihan paperisen päiväkirjani esiin ja yllätyin huomatessani, että edellinen päivitys on vuodelta 2011. Luultavasti 2012 blogin myötä en ole kokenut enää tarpeelliseksi saada vuodatettua omia ajatuksia mihinkään, kun niitä on kirjoittanut tänne. Oli kuitenkin melko pysähdyttävää lukea omia juttuja kahdeksan vuoden takaa. En nimittäin tunnistanut enää itseäni tai ajatuksiani lainkaan omikseni. Sivut oli täynnä sellaista negatiivista itsesääliä ja uhriutumista, mikä sai melkein raivon valtaan tällä tavalla jälkikäteen. Teki mieli huutaa sille tyypille että NYT NAINEN RYHDISTÄYDY!
Tuohon aikaan asuin itäkeskuksessa ja olin lentokentällä töissä. En ollut vielä missään koulussa, enkä oikein tiennyt mitä elämältä halusin. Olin todella hukassa ja tulevaisuus tuntui ahdistavalta. Paras ystäväni ja poikaystäväni olivat juuri muuttaneet Turkuun opiskelemaan ja minulla ei ollut kamalasti ystäviä. Työaikani olivat niin epäsäännölliset, ettei muulle sosiaaliselle elämälle olisi edes oikein ollut tilaa. Olin jopa todennut, että miksi kukaan haluaisi edes viettää aikaa kanssani, kun olen niin kiukkuinen ja perusnegatiivinen ihminen. Luin tuon lauseen monta kertaa, sillä en vain tunnistanut itseäni kuvailusta lainkaan.
Ajattelin, että minähän olen aina ollut positiivinen ja optimistinen ihminen, joka ei pienistä valita. Mitä enemmän sivuja selasin taaksepäin, sitä valheellisemmaksi tämä oma kuvitelma itsestäni muuttui. Olen tosissani ollut melko murjottava ja elämän varjopuoliin keskittyvä jossain vaiheessa. Oli todella virkistävää nähdä, miten suuren kehityksen sisäinen maailmani on kokenut näiden vuosien aikana.
Olen joskus täälläkin varmaan kertonut, että olen tehnyt päiväkirjaani aina 5 vuoden välein sellaisia ennustuksia, millaista haluaisin elämäni olevan aina 5 vuoden päästä. Hassuinta noita juttuja lukiessa oli, että unelmat ovat olleet aina todella pieniä. Tai siis pieniä näin jälkikäteen ajateltuina. Silloin ne ovat olleet niin suuria, että olen kirjoittanut aina kunnon disclaimerit alkuun tulevaisuuden itselleni. Että ”tämä ei nyt siis ole mikään sellainen realistinen ennustus, vaan ihan vain ajatus siitä millaista elämä voisi parhaimmillaan olla.”
Ja ne toiveet ovat olleet luokkaa: ”Olen päässyt sisään opiskelemaan kulttuurialaa, asun Helsingin kantakaupungissa yksiössä ja minulla on ystäviä joiden kanssa pidetään viini-iltoja.”Ja älkää ymmärtäkö väärin, nuohan ovat isoja asioita. Tai sellaisia mistä se onnellisuus pitkälti muodostuu. Oikeista ihmisistä ja sellaisesta merkityksellisyyden kokemuksesta. Mutta surullisinta tässä on ollut se, että tuollaisiinkin juttuihin on pitänyt lisätä se disclaimer. Että tosissaan olen ajatellut noiden olevan niin utopistisia toiveita, että en ole edes uskaltanut täysin niitä toivoa edes päiväkirjan sivuilla.
Kouluun hakemistakin olin pohtinut monen sivun ajan ja laskenut todennäköisyyksiä sisäänpääsylle. Sisäänpääsyprosentti oli niin pieni, että olin ensimmäisenä vuonna kokenut turhaksi edes hakea. Kun lopulta olin hakenut, olin saanut ennakkotehtävistä ja pääsykokeesta täydet pisteet. Koska olin ehtinyt unohtaa tämän koko homman, mietin nyt jälkikäteen kuinka monia muitakin asioita on lykännyt tai jopa jättänyt kokonaan tekemättä vain epäonnistumisen pelon takia.
Kun kirjoitin toiveita seuraavan 5 vuoden päähän, olivat ne mielestäni nyt paljon suurempia. Miltei mahdottoman kuuloisia. Ja sitten kuitenkin viiden vuoden päästä niitä lukiessani voin ajatella, että nämäkö tosiaan tuntuivat isoilta?
Edellisessä podcastissa puhumme hiukan työelämästä, motivaatiosta ja kaikesta sen ympäriltä. Marianna kehottaa siinä listaamaan asioita, joita elämässä haluaa vielä saavuttaa, mutta myös kirjaamaan ylös ne asiat jotka jo on saavuttanut. Usein saattaa nimittäin tuntua, että junnaa täysin paikallaan eikä ole edennyt yhtään mihinkään. Päiväkirjaani lukiessa tajusin kuitenkin, kuinka pitkälle tässä on tultu ihan huomaamatta. Tänään aion tehdä nämä kaksi listaa. Joskus se, että katsoo hiukan taakseen, antaa voimaa ja energiaa myös siihen tulevaan. Ajattelin myös tehdä C.R.A.P. boardin, josta Marianna myös puhuu. Siitä enemmän täällä.
Kuvat: minä & Vilma. P.