Mental Health Monday: Puhelinriippuvuus

Huomasin torstai-iltana puhelimen akun vedellessä viimeisiään, että laturini oli jäänyt Saralle. Poikaystävällä on iphone, joten en saanut Samsungiani ladattua mitenkään. Tästä seurasi noin 20 tunnin kännykättömyys, joka järkytti melko lailla. Se järkytti siksi, että en ollut rehellisesti tiedostanut kuinka riippuvainen olen siitä möhkäleestä. Oli todella pelottavaa huomata, miten ahdistavalta tuntui kun puhelin simahti. En todellakaan haluaisi olla se ihminen, jolle joku laite on näin tärkeä, mutta pakko kai se riippuvuus on myöntää. On tosi noloa sanoa, että yksi vuorokausi ilman puhelinta oli vaikeaa. Tuli ihan sellainen myötähäpeä itseään kohtaan, että voi voi, onpa rankkaa, etköhän sä nyt selviä.

Kommunikoiminen onnistui pitkälti internetin välityksellä, mutta puhelin pitää aika suuren määrän informaatiota sisällään. En päässyt verkkopankkiini kirjauduttua kun tunnuslukusovellus on siinä, en siis pystynyt maksamaan laskuja, en päässyt kirjautumaan ifin sivuille, enkä saanut tiliotetta ulos kirjanpitäjälleni. Minulla ei ollut pääsyä kalenteriini, ja olin aika hämmästynyt kuinka huonosti muistin esimerkiksi ensi viikon menoja ilman sitä. Oudointa oli istua ratikassa matkalla keskustaan. Kuuntelen aina musiikkia tai podcasteja puhelimella ja ilman niitä oli orpo olo. Kirjoitan myös usein puhelimeen ajatuksia, joita herää ikkunasta ulos katsellessa. Monta kertaa tartuin siihen ottaakseni sen esiin ja jossain vaiheessa alkoi jo naurattaa, että usko jo se puhelin on kiinni. 

Kun lopulta sain puhelimen kiinni seinään, näytti whatsapp viestejä olevan yli 100 kappaletta ja armoton piippailu alkoi. Olin missannut sen, että yksi parhaimmista ystävistäni oli Lontoosta Helsingissä käymässä. Tämän dramaattisempia asioita minulta ei kuitenkaan ollut mennyt ohi. Vaikka huokaisin helpotuksesta, että olen taas tavoitettavissa, samalla puhelin aiheutti hiukan ahdistusta. Olin palannut takaisin siihen, missä puhelin on käteni jatke. Teki mieli laittaa se takaisin kiinni ja vapauttaa itseni sen pakkomielteisestä tuijottelusta. Jos se piippaa, on pakko juosta katsomaan mistä ääni tuli. 

Meillä on ollut kännykkäparkki kotona iltaisin, johon puhelimet laitetaan ruutu alaspäin ja äänettömällä. Tämä on ollut hyvä toimintatapa, mutta samanlaisia temppuja tarvitaan näköjään lisää. Oma ongelmani on se, että puhelimessa on niin paljon sitä ”välttämätöntä” informaatiota. Kun otan sen käteeni tarkistaakseni jonkun välttämättömän asian, huomaan yhtäkkiä selailevani jotain täysn turhanpäiväistä. Sen parissa menee liikaa aikaa, jonka voisi käytää paljon järkevämmin. Tämän tunnustaminen on kuitenkin ensimmäinen askel, ja nyt siihen on vain alettava kiinnittää hiukan enemmän huomiota. 

Löytyykö muita, joilla puhelin on tullut vähän liian tärkeäksi? Miten olette ratkaiseet asian?

Kuvat on muuten uudelta toimistoltamme, jossa postausta tällä hetkellä kirjoittelen. Täällä alkaa olla jo kodikkaampaa kuin kotona ja odotellaan vielä viimeisiä huonekaluja saapuvaksi, että kaikki saavat omat työpisteet. Laitan lisää kuvia sitten kun on vähän parempi valo!