Mental Health Monday: We are all human

Olen jälleen kerran mennyt sanattomaksi täällä olevien ihmisten ystävällisyydestä. Ymmärrän hyvin, että se kuuluu myös heidän työnkuvaansa. Kuitenkin heidän avuliaisuutensa on ulottunut myös sen ulkopuolelle. Joka aamu, kun astelemme aamiaispaikkaan, tervehditään meitä suurien hymyjen kera. 

Yksi tarjoilijoista on myös tullut muutamana päivänä höpöttelemään pöytäämme. Sama tarjoilija tarjoaa meille aina myös kahvit, vaikka juommekin sitä vähintään yhden täyden pannullisen. Hän kertoi asuneensa vuosia euroopassa ja monessa paikassa ympäri Saksaa ja kertoi ettei oikein pidä saksalaisista. Pidin tätä aluksi vähän hassuna yleistyksenä, mutta kun kuulin tarinoita siitä, millaista rasismia hän oli joutunut siellä viettäminä vuosina kokemaan, sydämeni särkyi. 

Pahinta siinä oli se, että hän totesi suomalaisten olevan paljon mukavampia, ennakkoluulottomampia ja suvaitsevaisempia. En voinut olla miettimättä, pysyisikö mielikuva samana, mikäli hän viettäisi Suomessa joskus kunnolla aikaa? Luultavasti muuttuisi aika nopeastikin.

Hän ihmetteli, miten ihmisiä kategorisoidaan niin pahasti pelkän ihonvärin perusteella. ”We are all human, after all” hän totesi. Kun kävelimme illalliselta kotiin, jäin miettimään, kuinka usein olen ulkomailla kohdannut sellaista ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, joka on jättänyt sanattomaksi. 

Ajattelinkin nyt ottaa ihan tavoitteeksi tehdä enemmän hyvää ihan tuntemattomille ihmisille. Omat ennakkoluuloni eivät liity millään tavalla ihonväriin, mutta se ei tarkoita etteikö niitä olisi. Omille ystäville on helppo tehdä palveluksia ja hyviä tekoja, mutta tuntemattomien kohdalla se ei välttämättä tulekaan niin luonnostaan. 

Kirjoitin viime maanantaina viitsimisestä, ja tämä onkin nyt luonnollista jatkumoa sille. Tänä vuonna laitetaan hyvä kiertämään. 

 

Pictures: Sara Vanninen