Omannäköisestä äiti-identiteetistä

Olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut todella paljon viestejä, joissa kiitellään siitä, että olen osoittanut, kuinka lapsen kanssa voi elää omannäköistä elämää. Olen tietysti iloinen siitä, jos olen voinut rohkaista jotain lapsihaaveiden suhteen tai inspiroinut tavalla tai toisella. Mutta samalla mietin, että eikö kaikki lopulta elä sitten juuri sitä omanlaistaan arkea? Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla vanhempi.

Itsellänikin oli pitkään sellainen käsitys, että lapsen syntyminen muuttaisi kaiken. Ja joitain vähän kummallisiakin ajatuksia joistain jutuista. Vaikka olen itse elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni kerrostalossa, oli minulla silti joku päähänpinttymä siitä, että lapsen kanssa pitäisi sitten muuttaa jonnekin rauhallisemmalle alueelle ja tilaa pitäisi olla paljon enemmän.

Ja sitten saattaa harhautua ajattelemaan, että sellaiset asiat mitkä on muille tärkeitä, pitäisi olla itsellekin. Ennen kuin on itsellä lapsia, on myös vaikea tietää, mitkä on niitä juttuja mitä sitten siinä uudessa arjessa kaipaa. En lopulta kaivannut kertaakaan takapihaa, johon nukuttaa vauvaa, mutta jollekin toiselle se on arjen pelastus. Joku muu taas ei kaipaa palveluja lähelle, kun taas itse huomasin vasta jälkikäteen, kuinka suuri merkitys omalle mielenterveydelle oli se ihmisten läheisyys ja kivat kahvilat ja ravintolat kävelyetäisyydellä.

Joskus on vaikea tunnistaa niitä omia tarpeita ja haluja, kun yhteiskunta huutaa niin kovaa asioita, joita tulisi haluta. Vanhemmuuden vaatimukset ovat nykyään aika kovia ja joskus täytyy muistuttaa itseään siitä, että vähempikin riittää. Ja siitä, että tärkeämpää kuin sen juuri oikean motorisia taitoja harjoittavan lelun hankkiminen, on se läsnäolo ja rakkaus. Niissä ainakin itse suoriudun paremmin silloin, kun olen laittanut itseni usein myös etusijalle ja huolehtinut omista tarpeistani.

Muistan, kuinka ennen vauvan syntymää luin listoja asioista mitä pitäisi hankkia. Sain melkein riidan äitini kanssa aikaiseksi, kun stressasin sitä että ettemme olleet hankkineet Physiomeria ja nenäimuria vielä syntymättömälle vauvalle ja hän ei suhtautunut tähän asiaan haluamallani vakavuudella. Muistan edelleen, miten järjetön ajatus se mielestäni oli, ettei tällaista hankintaa hoitaisi ennen syntymää. Tarvitsimme sitä lopulta ensimmäistä kertaa, kun vauva oli 9 kk vanha. Ja nyt ymmärrän äitini kepeän suhtautumisen tähän ja moneen muuhunkin asiaan mikä mielestäni vain täytyi ehdottomasti suorittaa.

Vauvavuosi oli vähän sellaista uuden identiteetin hakemista ja sen vanhan minän hukkaamista. Annoin itseni humahtaa täysillä vauvakuplaan, sillä moni oli sanonut katuvansa jälkikäteen sitä, että oli yrittänyt liikaa pitää siitä vanhasta minästä kiinni. Siksi päästin itse täysin irti ja annoin aikaa ja tilaa uudelle.

Seuraava vuosi olikin sitten vähän sitä uuden arjen rakentamista. Sen pohtimista, mitkä asiat siitä vanhasta elämästä on sellaisia, mistä haluaa pitää kiinni ja mitkä taas niitä, jotka ei tässä elämäntilanteessa enää palvele meitä parhaalla mahdollisella tavalla? Siinä on nimittäin riski, että yrittää pitää niin kynsin ja hampain siitä vanhasta elämästä kiinni jonkun luopumisen pelon takia,  että tulee tehneeksi asioita joita ei oikeastaan edes haluaisi. Vain sen takia, että yrittää todistella ettei minkään tarvitse muuttua.

Olen todella kiitollinen siitä, että olemme päässeet matkustamaan niin paljon ennen lasta. En tiedä jaksaisinko lapsen kanssa matkustaa johonkin toiselle puolelle maailmaa eri kulkuneuvoilla ja monilla yhteyksillä. Pelkkä ajatuskin uuvuttaa tällä hetkellä. Sen sijaan on ihanaa, että pystymme edelleen reissaamaan tälläkin kokoonpanolla.

Minusta ei tullut niin rento äiti, kuin olisin toivonut. Stressaan edelleen monista asioista samalla tavalla, kuin siitä ostamattomasta nenäimurista. Tämän seuraavan vuoden teemana minulla onkin ohjasten löystäminen. Yritän olla kontrolloimatta kaikkea ja luottaa siihen, että kaikessa ei täydy suoriutua täydellisesti.