Maaret Kallio haastoi jakamaan nuoruuden valokuvan ja kertomaan, mitä olisi halunnut silloin tietää.

Olisinpa tiennyt, miten vähän vielä tiedänkään, elämästä, itsestäni tai mistään muustaakaan. Että itsevarmuus on hyvästä, mutta se ei tarkoita sitä että oma tapani ajatella on ainoa oikea. Ettei aito itsevarmuus vaadi todisteluja kenellekään, eikä arroganssi ole koskaan hurmaavaa.

Olisinpa tiennyt ettei mikään asia ole mustavalkoista koskaan, ja sellaisella ajattelulla jää melko moni sävy näkemättä ja kokematta. Olisinpa tiennyt että älykkyyttä on kyseenalaistaa juttuja, joita pitää totuuksina  ja kuunnella mitä minua viisaammilla on sanottavaa.

Olisinpa luottanut siihen, että se levoton vaihe tulee menemään ohi ja asiat tuntuvat joskus taas kirkkailta ja selkeiltä. Ja myös sen, ettei nämä kipuilut jää murrosikään, vaan tällaisia murrosvaiheita tulee olemaan varmasti useampia läpi elämän. Olisinpa ymmärtänyt, että yleensä pimeimmän kohdan jälkeen tulee aina uudestaan valo. Ja se uusi valo on entistä kirkkaampi. 

Olisinpa ollut armollisempi itseäni sekä muita ihmisiä kohtaan ja luopunut ehdottomuudestani. Olisinpa tiennyt että jos joku on ilkeä minulle tai läheisilleni, ei minun kannata ilkeillä takaisin. Olisinpa muistanut, että kukin tekee aina parhaansa kullakin hetkellä, etkä ikinä tiedä ulkopuolisena, minkälaisen myrskyn keskellä toinen seisoo. 

Olisinpa nähnyt pilkahduksen tulevasta ja luottanut enemmän elämään. Tiennyt jossain sisimmässäni, että tämä ei tule olemaan niin rankkaa kuin kuvittelen, ainakaan jos päätän uskoa toisin. Olisinpa muistanut etsiä omaa ääntäni kaikkien muiden kuiskiessa korvaani ja olla kadottamatta sitä missään vaiheessa. 

Olisinpa tiennyt että sydänsuruista selviää, eivätkä kaikki ystävyyssuhteetkaan ole ikuisia, vaikka niin haluaisit. Ymmärtänyt, että niistä kipeistäkin kokemuksista voi olla myöhemmin onnellinen. Että arvoni ei riipu siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, vaan olen riittävä ja omalla tavalla täydellinen kaikkine virheineni. Ettei minun tarvitse muuttaa itseäni ulkoisesti voidakseni olla rakastettu. Eivätkä minun kohtaamani vaikeudet ole minun syytäni. 

Olisinpa tiennyt, etten elä muita ihmisiä miellyttääkseni, vaan elämästä voi tehdä juuri minun näköisen. Ettei valmiita vastauksia ja reittejä ole, vaan joskus polut pitää tallata itse. Olisinpa ymmärtänyt, että aika on ainoa määre jota ei saa koskaan takaisin ja rakkautta kannattaa jaella sankoin määrin joka puolelle, sillä se ei sillä lopu, vaan sen sijaan triplaantuu.

Mitä te haluaisitte sanoa nuorelle itsellenne? 

Olen pienestä asti miettinyt, että minä en oikein sovi luontoon. Enkä tiedä, mistä tämä ajatus on aikoinaan päähäni tullut. Ehkä siitä, että olen ollut urbaanimpi kuin monet muut. Pienenä koin metsän melko tylsäksi paikaksi, vaikka asuimmekin ihan keskuspuiston laidalla ja siellä tuli vietettyä paljonkin aikaa. Tai ehkä juuri siksi. Ulkona olemisen sijaan olisin halunnut mennä Stockmannille. Ihmisvilinä oli kiehtovaa ja Helsingin keskustakin tuntui miltei suurkaupungilta. 

Rakastin tuijotella ihmisiä, ja sitä miten he ovat pukeutuneet. He olivat paljon yllätyksellisempiä kuin ne samat puut, jotka takapihalta löytyi vuodesta toiseen. Veikkaan että luontosuhdettani vahingoitti entistä enemmän pahojen allergioiden puhkeaminen jossain vaiheessa. Mitä lähempänä luontoa olin, sitä inhottavampi oli oloni. Yhdistin luonnon valuvaan nenään, karheaan kurkkuun ja kutiseviin silmiin. Toistelin siitä lähtien, että luonto ei ole minun juttuni. 

Puen edelleen mielelläni korot jalkaan ja köröttelen raitiovaunulla keskustaan. Istun kahvilassa ja tuijottelen ihmisiä. Kuuntelen raitiovaunukiskojen kolinaa tai istun omat musiikit korvilla. Suuret kaupungit viehättävät ja saan aina Nycissä ollessani itseeni sellaista virtaa, mitä mistään muualta en ole vielä löytänyt. Olen siis varmastikin enemmän kallellaan sellaiseen city-ihmiseen.

Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, etten viihtyisi yhtä hyvin luonnossa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tärkeämmäksi luonto on tullut.  Rakastan istua tuntikausia rannalla katselemassa merta ja olen sitä mieltä että kaikki maistuu ulkona paremmalta. Kun ihmisvilinän keskellä on viettänyt tarpeeksi aikaa, koen pakottavaa tarvetta päästä metsään tai merenrantaan. Yksi polttariviikonlopun hauskimmista hetkistä oli, kun ryömimme maastopuvuissa metsässä kuulasotaa pelatessa. Pitkään kuitenkin lokeroin itseni ”kaupunki-ihmiseksi” ja välttelin kaikin keinoin kaikkia luontoaktiviteetteja. Minulla oli jonkinlainen kuva siitä, miten luonnossa pitää olla ja en itse sopinut siihen muottiin. 

En nähnyt itselläni vaelluskenkiä, selkäreppua tai goretex-takkia. En ollut kiinnostunut eri kasvilajeista tai linnuista, eikä sienestäminen ollut näkemykseni hauskanpidosta. Nykyään ymmärrän, ettei luonnossaoloon ole yhtä oikeaa tapaa. Sen voi tehdä juuri niin kuin haluaa. Siitä voi nauttia yhtä lailla poluttomassa metsässä samoillessa kuin laiturilla maisemia ihaillessa. Metsäänkin voi kantaa coolerin ja kunnon lasit, eikä juomaa tarvitse juoda kuksasta ellei niin halua. 

Veikkaan että monilla on tällaisia rajoittavia ajatuksia siitä, miten jotain asiaa kuuluisi toteuttaa. Ja jos ei kuulu siihen stereotyyppiseen ryhmään, ei koe olevansa osa jotain. Silloin saattaa jäädä paitsi jostain hyvästä, vain sen takia että on rajannut sen mielessään itseltään pois. 

”En ymmärrä taidetta. Kirjat eivät ole minua varten. Urheilu ei kiinnosta. ” Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Näitä ajatuksia kannattaa kuitenkin välillä tarkistaa. On sääli jos jättäytyy jonkin asian parista vain sen takia että tällainen ajatusmöykky on sen itseltään evännyt. Silloin kannattaa pohtia: Olenko käynyt oikeanlaisissa näyttelyissä? Kuvittelenko että taidetta ei voisi arvostaa ihan sellaisenaan? Voisinko vain miettiä, miltä se tuntuu? Jos nykytaide tuntuu liian haastavalta, olisiko valokuvat enemmän mieleeni? Olenko lukenut eri genren kirjoja? Sopisivatko äänikirjat minulle paremmin? Voisinko innostua ensin vaikka jonkun elämänkerrasta? Onko ainoa urheilukokemukseni pakotettu juoksulenkki? Mitä jos kokeilisin lentopalloa? Tai kiipeilyä? Tai vaikkapa tankotanssituntia?