Olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut todella paljon viestejä, joissa kiitellään siitä, että olen osoittanut, kuinka lapsen kanssa voi elää omannäköistä elämää. Olen tietysti iloinen siitä, jos olen voinut rohkaista jotain lapsihaaveiden suhteen tai inspiroinut tavalla tai toisella. Mutta samalla mietin, että eikö kaikki lopulta elä sitten juuri sitä omanlaistaan arkea? Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla vanhempi.

Itsellänikin oli pitkään sellainen käsitys, että lapsen syntyminen muuttaisi kaiken. Ja joitain vähän kummallisiakin ajatuksia joistain jutuista. Vaikka olen itse elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni kerrostalossa, oli minulla silti joku päähänpinttymä siitä, että lapsen kanssa pitäisi sitten muuttaa jonnekin rauhallisemmalle alueelle ja tilaa pitäisi olla paljon enemmän.

Ja sitten saattaa harhautua ajattelemaan, että sellaiset asiat mitkä on muille tärkeitä, pitäisi olla itsellekin. Ennen kuin on itsellä lapsia, on myös vaikea tietää, mitkä on niitä juttuja mitä sitten siinä uudessa arjessa kaipaa. En lopulta kaivannut kertaakaan takapihaa, johon nukuttaa vauvaa, mutta jollekin toiselle se on arjen pelastus. Joku muu taas ei kaipaa palveluja lähelle, kun taas itse huomasin vasta jälkikäteen, kuinka suuri merkitys omalle mielenterveydelle oli se ihmisten läheisyys ja kivat kahvilat ja ravintolat kävelyetäisyydellä.

Joskus on vaikea tunnistaa niitä omia tarpeita ja haluja, kun yhteiskunta huutaa niin kovaa asioita, joita tulisi haluta. Vanhemmuuden vaatimukset ovat nykyään aika kovia ja joskus täytyy muistuttaa itseään siitä, että vähempikin riittää. Ja siitä, että tärkeämpää kuin sen juuri oikean motorisia taitoja harjoittavan lelun hankkiminen, on se läsnäolo ja rakkaus. Niissä ainakin itse suoriudun paremmin silloin, kun olen laittanut itseni usein myös etusijalle ja huolehtinut omista tarpeistani.

Muistan, kuinka ennen vauvan syntymää luin listoja asioista mitä pitäisi hankkia. Sain melkein riidan äitini kanssa aikaiseksi, kun stressasin sitä että ettemme olleet hankkineet Physiomeria ja nenäimuria vielä syntymättömälle vauvalle ja hän ei suhtautunut tähän asiaan haluamallani vakavuudella. Muistan edelleen, miten järjetön ajatus se mielestäni oli, ettei tällaista hankintaa hoitaisi ennen syntymää. Tarvitsimme sitä lopulta ensimmäistä kertaa, kun vauva oli 9 kk vanha. Ja nyt ymmärrän äitini kepeän suhtautumisen tähän ja moneen muuhunkin asiaan mikä mielestäni vain täytyi ehdottomasti suorittaa.

Vauvavuosi oli vähän sellaista uuden identiteetin hakemista ja sen vanhan minän hukkaamista. Annoin itseni humahtaa täysillä vauvakuplaan, sillä moni oli sanonut katuvansa jälkikäteen sitä, että oli yrittänyt liikaa pitää siitä vanhasta minästä kiinni. Siksi päästin itse täysin irti ja annoin aikaa ja tilaa uudelle.

Seuraava vuosi olikin sitten vähän sitä uuden arjen rakentamista. Sen pohtimista, mitkä asiat siitä vanhasta elämästä on sellaisia, mistä haluaa pitää kiinni ja mitkä taas niitä, jotka ei tässä elämäntilanteessa enää palvele meitä parhaalla mahdollisella tavalla? Siinä on nimittäin riski, että yrittää pitää niin kynsin ja hampain siitä vanhasta elämästä kiinni jonkun luopumisen pelon takia,  että tulee tehneeksi asioita joita ei oikeastaan edes haluaisi. Vain sen takia, että yrittää todistella ettei minkään tarvitse muuttua.

Olen todella kiitollinen siitä, että olemme päässeet matkustamaan niin paljon ennen lasta. En tiedä jaksaisinko lapsen kanssa matkustaa johonkin toiselle puolelle maailmaa eri kulkuneuvoilla ja monilla yhteyksillä. Pelkkä ajatuskin uuvuttaa tällä hetkellä. Sen sijaan on ihanaa, että pystymme edelleen reissaamaan tälläkin kokoonpanolla.

Minusta ei tullut niin rento äiti, kuin olisin toivonut. Stressaan edelleen monista asioista samalla tavalla, kuin siitä ostamattomasta nenäimurista. Tämän seuraavan vuoden teemana minulla onkin ohjasten löystäminen. Yritän olla kontrolloimatta kaikkea ja luottaa siihen, että kaikessa ei täydy suoriutua täydellisesti.

Yhtenä toivepostauksen aiheena oli nykyinen treenifilosofia tai vaikkapa treeniviikko auki selitettynä. Mulla on ollut aina aikalailla sellainen treenifilosofia, missä vähemmän on enemmän. Teen paljon mieluummin 10 minuutin treenin, kuin tunnin treenin. Ennen ajattelin, että se 10 minuuttia pitää vetää sitten ihan täysillä. Tein paljon sellaisia korkean intensiteetin intervalliharjoituksia. Nykyään syke edes harvemmin kunnolla nousee mun treeneissä. Avainsanana kaikessa on oikeastaan mielekkyys, lempeys ja oman kehon kuuntelu. 

Yleensä treenaan vain oman kehon painolla. Usein teen jonkun Youtube-treenin, niin ei mene siihen liikkeiden miettimiseenkään energiaa. Ja joskus, jos ei yhtään huvittaisi, teen vain 1 minuutin pituisen lankun. Usein sen jälkeen jaksaakin tehdä vähän vielä jotain. Mutta jos ei jaksa, sekin on täysin ok. Jos keho on väsynyt, sitä pitää kuunnella.

Raskausaika, vauvavuosi ja vielä tämä kulunutkin on aiheuttaneet huonosti nukuttuja öitä. Sellaisten jälkeen ei usein jaksa urheilla. Välillä on vaikea tunnistaa, onko väsymys sellaista, että urheilusta saisikin energiaa vai sellaista, mikä vaatii vain lepoa. Tätä harjoittelen edelleen, ja siihen tuo lankutus toimii hyvänä testinä.

Täällä olen tehnyt tosi perusjuttuja. Erilaisilla otteilla punnerruksia, kyykkyjä, leuanvetotreenejä, vatsalihaksia ja kuminauhajumppaa. Teen usein joko 8 tai 10 toiston sarjoja ja toistan niitä niin monta kierrosta kuin jaksan. Joskus yhden, toisinaan 3.

Treenaamiseni ei nykyään ole myöskään oikeastaan yhtään tavoitteellista. Ja se tuntuu parhaalta juuri nyt. Joskus tavoitteellisuus on antanut motivaatiota tekemiseen, mutta tällä hetkellä mielekkäintä on vain sellainen rauhallinen oman kehon vahvistaminen.

Ja tämän lisäksi pyrin liikkumaan paljon kävellen. Tavallisena päivänä tulee yleensä vähintään se 10 000 askelta täyteen, joka tuntuu tällä hetkellä hyvältä. Täällä kävely on tosi erilaista, kun on niin paljon korkeuseroja. Sekin on ollut kivaa vaihtelua. Jalat ovat ihan eri tavalla poikki viikon ylämäkikävelyjen jälkeen, kuin normaalisti.

Nyt on tullut tehtyä pientä liikuntaa melkein joka aamu ja siinä saa kyllä ihanasti kehon hereille. Kotona teen ehkä 3 kertaa viikossa jonkun jumpan. Olen vähän unelmoinut, että ottaisin kotiin palattuamme jossain vaiheessa taas jäsenyyden jollekin salille. Muistan nimittäin, miten paljon tykkäsin sellaisesta Body pump -tyyppisestä tunnista. Siinä tärkeintä oli hyvä ohjaaja ja musiikit. Jos palaan niiden pariin, niin siinä vaiheessa monta pikkutreeniä korvaantuu parilla pidemmällä.

Välillä nimittäin kaipaan niitä endorfiineja, mitä saa sellaisesta itsensä ylittämisestä, mitä ei nykyisissä treeneissäni oikein ole. Olen luonteeltani niin mukavuudenhaluinen, etten saa yksin kotona itsestäni irti läheskään niin paljon, kuin jossain tunnilla. Samalla tykkään siitä, että treenaaminen on nykyään niin paineetonta.

Raskauden jälkeen oman kehon kanssa on täytynyt hiukan tutustua uudelleen. Sen sijaan, että vertailisin sitä siihen mitä se on joskus ollut, olen tyytyväinen tähän, mitä se nyt on. Raskauden aikana en pystynyt treenaamaan lainkaan, en edes kävelemään. Sen takia osaa arvostaa nyt ihan normaaleja juttuja. Kuin vaikkapa sitä, kuinka kevyeltä tuntuu sohvalta nouseminen.