Kello herätti tänään aamulla neljän aikaan ja kurvasin puoliunessa yöpuku päällä taksilla hakemaan Kiraa kohti lentokenttää. Treffasimme kentällä Saran ja painelimme useamman kahvikupposen voimalla kohti Årea, jossa vietämme alkuviikon Peakin kutsumana. Kun pääsimme perille, meitä odotti aivan ihana vuoristomökki kerrossänkyineen. Yläkerrassa oli isot ikkunat, joista avautui vuoristonäkymä ja pitkä pöytä notkui lounasherkkuja. 

Täällä on paljon muitakin pohjoismaalaisia, joita emme olleet tavanneet aiemmin, joten päivä meni tutustuessa muihin ja hakemassa tuntumaa suksiin rinteessä. Puitteet ovat todella kunnossa, porukka aivan ihanaa, ja viimeistä rundia lasketellessamme meitä hemmoteltiin vielä mitä kauneimmalla auringonlaskulla. Illalla olisi tiedossa vielä joogaa, saunaa ja yhdessä kokkailua. 

Lyhyeksi jääneet yöunet ovat kuitenkin painaneet tänään paljon, ja tuntuu etten ole vielä päässyt täysin rinnoin nauttiman tästä tunnelmasta. Tänään pitää hipsiä aikaisin nukkumaan, jotta huomenna mieli on taas täydessä terässä. Äsken puhelimesta wifiä jakaessani tiputin puhelimen suoraan naamalleni, sillä taisin nukahtaa sekunnin sadasosaksi. 

Ennen häpesin sitä, että kaipaan niin paljon unta. Ajattelin, että olen jollain tapaa huonompi kuin muut, kun en vain pystynyt valvomaan ja korjaamaan väsymystä ylimääräisellä kahvikupilla. Tuntui että kroppani petti minut, sillä väsymys oli niin suuri voima, että sitä ei saanut peittymään millään. Mietin myös usein, olenko jotenkin valittavampaa sorttia kun en kykene kääntämään unettomia öitä vitsiksi. 

Nykyään osaan suhtautua armollisemmin unentarpeeseeni ja annan itselleni tavallaan anteeksi sen, jos en pysty olemaan 100 prosenttinen paras versio itsestäni silloin kun on huonosti nukuttu yö takana. Joskus 80 prosenttia riitää, mutta ei haittaa vaikka mentäisiin viidellä jonain päivänä. Sellaiset päivät nimittäin muistuttavat taas siitä, kuinka tärkeää on siitä omasta rytmistä pitää kiinni.

Muistutan itseäni myös siitä, että kaikki eivät tarvitse samaa määrää unta. Se että minä tarvitsen, ei tee minusta sen huonompaa kuin muutkaan. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että niitä omia unia täytyy osata priorisoida. 

Tiedän, etten ole tänään pystynyt olemaan yhtä sosiaalinen, innostunut tai utelias kuin normaaina päivänä. Ja se on ihan fine! Huomenna mennään taas paremmilla energioilla ja siihen asti voi tyytyä ottamaan iisisti, ja yrittää olla ymmärtäväinen sitä väsynyttä reppanaa kohtaan, joka tiputtaa sen puhelimen päin naamaa.