Olimme perjantaina alkuillasta tulossa asuntonäytöstä kotiin. Astuimme Etu-Töölön kohdalla raitiovaunuun, joka oli ihan täynnä ihmisiä. Seuraavalla pysäkillä kyytiin nousi vanha herrasmies huteran näköisin askelin, kävelykeppiin nojaten. Istumapaikoilla oli kaikenikäisiä ihmisiä, eikä kukaan antanut paikkaansa tälle miehelle. En usko, että kukaan teki sitä välttämättä tahallaan, vaan porukka oli vain niin keskittyneitä omiin ajatuksiinsa tai puhelimien näyttöihin, etteivät edes noteeranneet mitenkään tätä tilannetta. Jokaisella vaunun nytkähdyksellä pelkäsin, että mies kaatuu, sillä seisominen näytti hyvin hankalalta.

Viimeisellä neljällä penkillä istui teini-ikäinen poikaporukka, joilla kaikilla oli katse kiinni puhelimissaan. Mies jäi nojailemaan heidän viereensä, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Katselin tätä yhden pysäkinvälin ja kävin pääni sisällä taistelua – menenkö sanomaan, mitä sanoisin, näyttäydynkö tässä nyt tympeänä vanhana akkana, ehkä pojat tajuaa itse…– kunnes lopulta tajusin ettei tällä millään ole mitään väliä, minun on mentävä sanomaan. Marssin raitiovaunun perältä poikien luokse ja yritin mahdollisimma kohteliaasti kysyä, voisiko joku nuoremmista kenties antaa vanhemmalle miehelle paikkansa. 

Pojat pinkaisivat heti ylös, pahoittelivat kohteliaasti ja yksi heistä antoi paikkansa miehelle. Mies loi minuun aivan mielettömän lämpimän katseen, ja kiitti niin hiljaisella äänellä, että siitä tuskin kuului mitään. Palasin paikalleni seisoskelemaan ja koko takaraitiovaunu silmäili minuun kiitollisin katsein ja muutamat kiittelivät minua tästä. Kaikki olivat siis miettineet samaa, mutta jokin kumma oli estänyt meitä tekemään mitään sen eteen. Enkä todellakaan yritä nostaa itseäni tässä muiden yläpuolelle, olinhan minäkin epäröinyt tätä asiaa kokonaisen pysäkinvälin. 

Jälkikäteen se epäröinti tuntui kuitenkin aivan käsittämättömältä. Miksi aikailin sellaisen asian suhteen, missä ainoa mahdollinen lopputulos on oikeudenmukaisuuden toteutuminen ja parempi mieli? Miten ihmeessä meidän kaikkien sisällä asuu niin tiukasti sellainen ”pidetään huoli omista asioistamme”-mentaliteetti, että se estää puuttumasta sivusta näkemiimme vääryyksiin? Mikä olisi tässäkään ollut pahin mahdollinen skenaario? Teinipojat olisivat haukkuneet minut tai kieltäytyneet nousemasta? Mitäs sitten? Luultavasti tämän johdosta joku muu olisi antanut paikkansa tälle herralle. 

Olimme samana päivänä nauhoittaneet Saran kanssa podcastin kiusaamisesta, jossa Sara sanoikin että asioihin täytyy puuttua silloin kun niitä on todistamassa vierestä. Muuten on itse osa ongelmaa, sillä asioiden annetaan tapahtua niihin puuttumatta ihan silmiemme alla. Nyt ei tietenkään ollut mistään kovin vakavasta jutusta kyse, mutta sitä enemmän oma epäröintini jäi mietityttämään.

Kuitenkin jo se, että puutuin tähän tilanteeseen, laski omaa kynnystäni seuraavaa tilannetta ajatellen. Jos pystyn omalla käyttäytymiselläni vaikuttamaan positiivisesti johonkin, joka ei itse saa ääntään kuuluviin tai ei kykene puolustautumaan, on velvollisuutenani niin tehdä. Koko tämä raitiovaunuhommakin jätti todella positiivisen fiiliksen jälkeensä. Huomasin, että pojat tosiaan olivat vain uppoutuneina omiin perjantai-illan suunnitelmiinsa ja kohteliaisuussäännöt olivat heilläkin olemassa, ja mies sai istumapaikkansa. Lähtiessään hän katsoi minua pitkään silmiin ihan vieressäni ja pinnisti väsyneille kasvoilleen kiitollisen hymyn. Sain tästä katseesta voimaa koko viikoksi. 

Ilman tilanteeseen puuttumista olisi oma oloni jatkunut varmaan huonona. Olisin päässäni kironnut nykynuorison ja mulkoillut koko matkan jokaista istujaa pahasti. Tällainen viha, epäoikeudenmukaisuuden tunne ja tuskailu usein jää päälle pidemmäksikin aikaa. Ja kaikki tämä vain sen takia, etten olisi uskaltanut kohdata muutamaa teinipoikaa. 

Joten tyypit, pidetään silmät avoinna ja madalletaan sitä omaa kynnystä tilanteisiin puuttumalla. Kun luomme sellaisen kulttuurin, missä tällaisia asioita ei tarvitse edes miettiä, on tämä aika paljon mukavampi paikka elää. Ihanaa sunnuntain jatkoa!