Instagramissa toivottiin, että kirjoittaisin vauvavuodesta. Olen kirjoittanut siitä paljonkin, mutten sitten koskaan julkaissut. Tuntuu, että ehkä kadotin jossain vaiheessa vähän kyvyn julkaista mitään vauvavuoteen liittyen, kun se on niin kamalan henkilökohtaista ja herkkää. Enkä kestänyt ajatusta siitä, että joku pitäisi minua huonona äitinä. Kyseenalaistin omaa kyvykkyyttäni sen suhteen jo muutenkin. Mutta nyt minun ei ole tarvinnut kyseenalaistaa sitä enää pitkään aikaan. Joten ajattelin, että voisi olla hyvä hetki jakaa pieni pätkä noista teksteistä. Henkilökohtaisimmat osiot jätin pois. Ehkä saatte lukea ne joku päivä sitten jostain fiktiivisestä teoksesta.
__________________________________________________________________________________________
En nuku kolmena ensimmäisenä yönä lainkaan. Katson ipadilta Modernia perhettä, kun pidän pientä ihmisenalkua rintaani vasten, sairaalan yöpuvun sisällä. En uskalla nukahtaa, sillä pelkään että jotain voi käydä sillä aikaa. Tuo ihminen tarvitsee minua.
Kun synnytyssairaala lähettää meidät kotiin, paniikki valtaa minut. Eihän me pärjätä yksin tuon kanssa. Mitä jos jotain tapahtuu. Ahdistus kouraisee minua syvältä vatsanpohjasta, kun mietin kaikkia eri asioita, jotka voivat mennä pieleen matkalla sairaalasta kotiin. Istun takapenkillä turvakaukalo vieressäni ja tuijotan koko matkan nukkuvaa kääröä. Kyyneleet sumentavat näköni ja autojen valot näyttävät suurilta sumeilta punaisilta palloilta. Alice Cooper laulaa radiossa “You’re poison running through my veins” samalla kun kyyneleet virtaavat poskiani alas niin kovaa, että kaulaliinani kastuu.
Kotiin päästyämme se jotenkin kunnolla valahtaa tajuntaamme. Meitä asuu täällä nyt kolme. Keskellä olohuoneen lattiaa on turvakaukalo, jossa uusi perheenjäsen nukkuu tyynenä. Minun sisälläni kuohuaa. En ole nukkunut niin pitkään aikaan, että en saa itkua loppumaan. En kykene ummistamaan silmiäni, sillä pelkään liikaa etten heräisi jos vauvalla olisi jokin hätänä. Tomi lupaa valvoa niin kauan kuin haluan, että saan rentouduttua. He tulevat kanssani sänkyyn ja ovat siinä niin kauan, että nukahdan. Tomi paijaa selkääni, kuin vakuuttaen jokaisella kosketuksella heidän olevan siinä läsnä. Vaivun hetkessä syvään pehmoiseen uneen.
______________________________________________________________________________________
Olen epävarma kaikesta. Tuntuu siltä, kuin nämä asiat olisivat kaikille muille itsestäänselvyyksiä. Maksan aivan liikaa kantorepusta, sillä brändin Instagram on täynnä cooleja äitejä. Haluan itsekin olla sellainen. Huoleton, boheemi ja edelleen muutakin kuin äiti. Mutta en ole. Olen pelokas, stressaava ja univelkainen äiti, joka tuntuu kadottaneen viimeisetkin rippeet itsestään äitiydelle. Siellä synnytyssairaalassa äitiys ahmaisi minut sisäänsä kuin jättimäinen valas. Nyt yritän totuttautua uuteen todellisuuteni sen vatsalaukussa pienen taskulampun kanssa. Otan itsestäni ja vauvasta kuvan kantorepun kanssa ja lataan sen Instagramiin. Ajattelen, että jos tarpeeksi moni ajattelee minun olevani rento kantoreppuäiti, minusta ehkä tulee sellainen.
Välillä olen tyyni. Kun katson nukkuvaa ja seesteistä lasta Stokken newborn -setissä kaikki tuntuu helpolta. Juon rauhassa aamukahvin ja ajattelen, että kyllä tämä tästä. Kuvaan nukkuvaa vauvaa Instagram storyyn. 5 minuutin sisällä 3 ihmistä on lähettänyt minulle yksityisviestiä siitä, ettei tuohon asentoon saisi nukuttaa lasta, sillä hän voi lakata hengittämästä. Yksi heistä on myös jakanut uutisen amerikkalaisesta lapsesta, joka oli kuollut turvakaukalossa vastaavaan asentoon. Tuhahdan ja pyörittelen silmiäni, mutta jään kuitenkin seuraamaan tyttäreni hengitystä. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Kahden kuukauden kohdalla kaikki muuttuu. En enää pelkää jatkuvasti. En mene paniikkiin jokaisesta itkusta. Välillä jopa tuntuu, että minulla on kaikki hallinnassa. Nukumme tyttären kanssa samassa sängyssä ja Tomi nukkuu sohvalla. Rakastan sitä hetkeä, kun siirrymme muhkean peiton alle suuren sängyn keskelle. Maailmaamme ei mahdu tuolloin ketään muita. Makaamme siinä toisiamme vasten niin lähellä, että toisen sykkeen tuntee sylissään. Haemme turvaa toistemme ihoilta. Joskus tuntuu, että minä häntä enemmän. Rakastan häntä niin, että se tuntuu melkein kipuna rinnassa. Ajattelen, että suhteemme on jollain tapaa puhtaampi kuin mikään muu ihmissuhteeni tulisi koskaan olemaan. Aamut ovat yhtäkkiä lempivuorokaudenaikaani. Vauva on iloinen ja itse levännyt.
En näe juurikaan ihmisiä. Haluan pysytellä siinä meidän maailmassa, mikä vihdoin tuntuu turvalliselta. Monet arkiset hetket ovat sellaisia, missä haluaisin viipyillä hiukan pidempään. Ja toiset taas sellaisia, jotka kestävät niin kauan että pelkään etteivät ne koskaan lopu. Rutiinit saavat arjen kiertämään samaa kehää. Vaippa, maito, pukeminen, vauvulenkki, vaippa, maito, päiväunet, vaippa, maito, kylpy, nukkuminen. Kuuntelen tuntikausia äänikirjoja ja podcasteja. Etsin jotain, mihin samaistua. Jotain mistä saada kiinni. En enää löydä sitä vanhaa itseäni sisältäni. Joskus koen häivähdyksen siitä, mutta se lipeää aina yhtä nopeasti ilmaan. Kuin sormien välistä karannut ilmapallo.
Tuntuu silti hyvältä olla omassa elämässä hetkellisesti hiukan sivuroolissa. Somevaikuttajana on nimittäin helppoa eksyä vähän sellaiseen harhaiseen ajatusmaailmaan, missä kuvittelee että niillä omilla mielipiteillä, ajatuksilla, kuulumisilla, asuvalinnoilla, ja kaikella epäolennaisella on jotenkin todella paljon painoarvoa.
En juo alkoholia kuukausiin. En halua menettää ohjaksia käsistäni ja välillä puristan niitä liiankin kovaa nyrkkini sisällä. Haluan olla kokoajan valppaana ja nukkua vauvan vieressä. Tuntuu myös, että pääni on niin sekaisin hormoneista edelleen, etten kaipaa sen sekoittamista kuin ennen. En aina tunnista ajatuksiani omikseni. En myöskään vartaloani. Se on pehmeämpi kuin koskaan ennen. Katselen itseäni peilistä suihkun jälkeen ja peili tuntuu vääristäneen ääriviivani. Raskausajan kova pinkeä pallo vatsasta on kasonnut ja jäljellä on jäänyt sellainen hiukan tyhjäksi päässyt pomppulinna. Suhtaudun siihen yllättävänkin neutraalisti.
Puolen vuoden jälkeen imetys loppuu, vähitellen ja luonnollisesti. Vauva ei enää malta rauhoittua rinnalle. Hänellä on kiire päästä tutkimaan maailmaa. Yritän pitää kiinni öisistä imetyshetkistä viimeiseen asti, sillä janoan sitä läheisyyttä, jonka noina hetkinä jaamme. Yhtenä yönä sekin jää pois. Tuntuu, kuin saisin puolentoista vuoden jälkeen vihdoin oman kehoni takaisin hallintaani.
Mutta se ei vieläkään tunnu omalta. Täyteläiset rinnat pienenvät viikko viikolta palaten ensin vanhaan muotoonsa ja lopulta täysin tyhjiksi. Vatsa ei katoa mihinkään, vaikka treenaan ja syön terveellisesti kuukausitolkulla. Turhaudun ja katselen Instagramista muiden vauvavuotta viettävien äitien olemuksia. He ovat toinen toistaan hoikempia ja tuntuvat humpsahtaneen takaisin omiin vaatekokoihinsa ilmaan minkäänlaista ponnistelua.
Sätin itseäni siitä, että näin pinnallinen asia vaivaa minua. Yllätyn siitä, kuinka paljon rinnat olivatkaan merkinneet minulle. Minun on vaikea nähdä itseäni seksikkäänä, kun ainoat kurvini ovat vatsassa sektioarven päälle kasautuvassa makkarassa. Kaiken epävarmuuden ja kehon muutosten keskellä tunnen itseni yhtäkkiä taas teini-ikäiseksi. Päivässä on miljoonia tunteita ja ne heittelevät ylitsevuotavasta rakkaudesta totaaliseen hermoromahdukseen.
Kun taaperon kanssa lähtee yhden yön reissulle, on meidän pikkuauto yleensä jo aivan täynnä meidän tavaroista. Lapsen tavaroita vaan on paljon, vaikka kuinka karsisi. Nyt meillä oli edessä 5 viikon matka, joten stressasin pakkaamista etukäteen melko paljon. Miten saada mahdutettua kahteen ruumalaukkuun 3 ihmisen tarpeet tälle ajalle ja mitkä jutut on sellaisia, jotka ehdottomasti pitää saada mukaan.