En tiedä onko syynä nämä yöttömät yöt, tai ehkä se, että olen kulkenut joka paikkaan pyörällä tai kävellen, jonka takia olen saanut paljon aikaa itselleni ja ajatuksille. Pari tuntia päivässä olen tuntenut vain tuulen kasvoilla, kuunnellut ihania kappaleita, ottanut pidempiä reittejä, jotta olen saanut ajaa merenrantaa pitkin tai keskellä metsää. Johtui se mistä tahansa, niin joku tässä kesässä vain saa aina sellaiset kummalliset hiukan suuremmat ajatuskelat pyörimään. 

Alan kyseenalaistaa kaikkea ja pohtia asioiden merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä. Miettiä omaa elämää uuvuksiin asti ja tarkastelemaan niitä polkuja joita tähän on kuljettu ja toisaalta kuikuilemaan myös niitä, jotka siintävät vielä edessä. Tämä tismalleen sama ilmiö on toistunut jo monena kesänä.

Kurkkailin myös vanhaa päiväkirjaani, ja usein talvisin ei ole ollut hirveästi kirjoitettavaa. Kesällä sen sijaan monena yönä kynä sauhusi ja tekstiä tuli sivutolkulla. Sen jälkeen kun aloin kirjoittaa blogia, ei ole päiväkirjaan tullut ainuttakaan päivitystä. Se on todella sääli, sillä eihän tänne kuitenkaan taltioidu ne asiat, jotka mielen syvimmissä sopukoissa pyörii. 

Ehkä talvisin menee niin paljon energiaa siihen pelkkään selviytymiseen, ettei mielellä ole resursseja edes tarttua mihinkään kovin syvälliseen. Silloin taas, kun kaikki asiat on hyvin, on aikaa ja energiaa kriiseillä kaikenlaisista päätöksistä ja valinnoista. Olen siinä vaiheessa elämääni, että kaikki päätökset tuntuvat todella isoilta. Ympärillä tapahtuu suuria asioita perhe- tai urarintamalla. Ihmiset ostavat asuntoja, saavat osakkuuksia firmoista, menevät naimisiin tai muuttavat ulkomaille. Itse ei halua sulkea vielä mitään ovia, mutta samalla pelkää astua yhdestäkään sisään. 

Tuntuu kuin seisoisin tällä hetkellä jossain odotusaulassa, jossa kaikki ovet ovat vielä avoinna, mutta olen jumiutunut lukemaan naistenlehtiä ja vilkuilemaan eteenpäin tikittävää kelloa. 

Jumitan tässä niin pahasti, etten pystynyt edes sitoutumaan uuteen nettiliittymään. Sanoin puhelinmyyjälle, että luultavasti en asu syksyllä edes Suomessa. Kun vieressä istuva Johanna kysyi, minne olemme lähdössä, vastasin etten oikeastaan tiedä. Vaikka Berliiniin. Ja oikeastaan, se voi yhtä hyvin olla joko vale tai totuus. 

Onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia mielessä?