Pekka Hyysalo (voimaeläimeni) on varmasti monelle teistä tuttu. Jos nimi ei soita kelloja, suosittelen ehdottomasti tutustumaan herran tarinaan. Itselläni on tällä hetkellä menossa iltakuunteluna Hyysalon Fight Back- kirja, ja ei voi muuta kuin hattua nostaa tämän tyypin asenteelle. Jostain syystä parhaiten kaikista näkemistäni Pekan julkisista esiintymisistä mieleeni on jäänyt se, kun hän oli Docventuresin vieraana. 

Hän huomautti Tunnalle silloin jatkuvasta kiroilusta ja Tunna lupasi yrittää siivota kieltään. Kuitenkin ärräpäitä ja v-sanaa edelleen vilahteli herran puheessa ja lopulta hän sanoi Pekalle ”en mä vaan pysty siihen.” Pekka katsoi Tunnaa suoraan silmiin, hymyili ja sanoi painokkaasti ”Kyllä sä Tunna pystyt.” 

Hetkessä oli jotain maagista. Tunna tajusi, kuinka naurettava tilanne oli ja häpeä nousi hänen kasvoilleen. Hänen edessään seisoi tyyppi, joka oli kokenut vakavan aivovamman ja selvinnyt surkeista ennusteista huolimatta. Tähän ei olisi pystytty ”en mä vaan pysty siihen” -asenteella. Tässä pisteessä oltiin, koska ei oltu uskottu puheita siitä, ettei hän enää koskaan laskisi tai kävelisi. 

Hän oli tiennyt pystyvänsä, jonka ansiosta hän lopulta myös pystyi. 

On helppo luovuttaa kaiken vähän hankalalta tuntuvan edessä ja todeta, että ”kato tää ei multa onnistu”, ”mun vartalo ei kykene tähän”,”tää on mulle mahdotonta” tai mitä tahansa muuta soopaa. Huomaan itse sortuvani tähän salilla aivan liian usein. Sanon jo ennen kuin olen koittanut, että onko jotain helpompaa liikettä ”kato kun en mä saa myötäotteella yhtään leukaa”.  Naurettavinta tässä on se, että perustan nämä totuuteni siihen, että olen joskus 3 vuotta sitten kerran liikettä kokeillut. 

Olen alkanut tiedostaa tämän, ja pyrin nykyään suhtautumaan kaikkeen niin, että ajattelen mielummin ”JOOO, jes, tän olenkin halunnut oppia”, eikä niin että ajattelen ensimmäiseksi ”mutku en mä osaa tätä”. Kaiken uuden oppiminen lähtee siitä, että uskot pystyväsi siihen. Niin kauan kun et usko siihen edes ajatuksen tasolla, kehitystä ei tapahdu. 

Kriselda kirjoitti jonkin aikaa sitten, että uuden taidon voi oppia 20 tunnissa. Joskus siihen menee jopa vähemmän aikaa. Me siis ihan varmasti pystymme erilaisiin asioihin, siitä huolimatta kuinka vaikeilta ne tuntuu alkuun. Kun asenne on kohdillaan, voi oppimiskäyrä kohota vaikka kuinka jyrkäksi. 

Nykyään tiukan paikan edessä, kuulen Pekan äänen pääni sisällä ”Kyllä sä Elisa pystyt siihen!”. Ja niin pystytte muuten tekin.

Pekan asenteella taklaamaan uutta viikkoa!