Kummallisia aikoja
Kummallisia aikoja elämme. Vuoden alussa vitsailin, että edellisen kerran kun planeetat ovat olleet tällaisessa järjestyksessä, on tapahtunut hurjia asioita. Että luultavasti tästä vuodesta on tulossa hullu kaikin puolin. Enää tuo ei naurata. Vaikka en tosissani usko astrologiaan, tuntuu tuo nyt inhottavasti itseään toteuttavalta ennusteelta.
Vielä pari viikkoa sitten suurina stressinaiheina oli työjutut ja häihin liittyvät asiat. Ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa työt saattavat loppua ja häitä ei tulla pitämään. Viime päivät ovat menneet kahdestaan neljän seinän sisällä, jokapäiväistä happihyppelyä lukuunottamatta. Tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan.
Olen tuntenut suurta huolta, soitellut vanhemmilleni hädissäni ja tuskaillut sen kanssa ettei kaikissa töissä ole etätyömahdollisuutta. Katsonut scifi-leffaa ja itkenyt seuraavana päivänä ahdistuksissani. Olen tuntenut myötätuntoa ja kiitollisuutta niin monia ihmisiä kohtaan, jotka joutuvat asettamaan itsensä päivittäin tartuntavaaraan työssään ja jotka pitävät huolta terveydestämme. Olen surrut heidän puolestaan, jotka asuvat yksin tai joiden ainoat sosiaaliset kanssakäymiset ovat tapahtuneet työyhteisössä.
Olen vihastunut miltei raivon partaalle kuullessani, kuinka jotkut eivät ota kehotuksia tosissaan ja jatkavat elämäänsä normaalisti. Tuskastunut nähdessäni ihmistungoksia somen kautta ja kokenut epätoivoa tätä koko ihmiskuntaa kohtaan. Nyt nimittäin ihan jokaisen yksilön panos on tärkeää ja kaikkien on pakko tehdä oma osansa, eli pysyä kotona niin paljon kuin vain mahdollista. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että voin tehdä töitä kotoota ja siitä, että olen nauttinut hiljaisemmasta elämäntahdista.
Olen tuntenut kummallista rauhaa ollessani vain kotosalla ilman paineita minkäänlaisista aktiviteeteista. Ilahtunut ihmisten luovuudesta, ryhmähengestä ja avuliaisuudesta. Olen saanut energiaa aurinkoisista päivistä sisältäkin käsin ja kokenut välillä suurta toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Tuntuu, että kaiken tämän keskellä olen kaivannut myös kevyempää sisältöä feediini kaiken epätoivon keskellä. Ja olen ilahtunut kaikesta, joka saa ajatukset hetkeksi pois huolista. Kun eristäydymme muista ja monet tuntevat varmasti olonsa yksinäiseksi, korostuu yhteisöllisyyden merkitys täällä verkossa. Monet ovat pitäneet Instagramissa live-lähetyksiä, joka on ollut ihana huomata.
Miten te olette voineet? Minkälaisia tunteita siellä on herännyt?
Haluan vielä jakaa tämän Irene Vellan runon, joka on somessa levinnyt Iida Riekon vapaana käännöksenä. Se liikutti niin paljon, että ääni murtui joka toisen lauseen kohdalla kun luin sitä ääneen poikaystävälle.
11.päivä maaliskuuta 2020
Oli vuosi, jona ulos sai mennä vain ostoksille.
Pian kaikki sulkeutui, myös toimistot.
Armeija ryhtyi valvomaan liikkumista ja rajoja, koska sairaaloissa ei ollut enää tilaa kaikille.
Ja ihmiset vain sairastuivat.
Mutta kevät ei tiennyt sitä.
Ja silmut jatkoivat tunkeutumistaan esiin.
Oli maaliskuun 11. päivä vuonna 2020, ja kaikki määrättiin karanteeniin.
Vanhukset, perheet ja myös nuoret.
Niin pelko muuttui todeksi
ja kaikki päivät tuntuivat samalta.
Mutta kevät ei tiennyt sitä
ja ruusut puhkesivat taas kukoistukseensa.
Yhdessä syömisen ilo löytyi uudelleen.
Ilo kirjoittaa niin, että mielikuvitus laukkaa vapaana.
Ilo lukea ja lentää kuvitelmien matkassa.
Oli eräs, joka opetteli uuden kielen.
Eräs, joka tarttui uudelleen valmistumista vailla oleviin opintoihinsa.
Eräs, joka ymmärsi rakkautensa suuruuden jouduttuaan eroon elämästä.
Eräs, joka lakkasi tyytymästä tietämättömyyteen.
Eräs, joka sulki toimiston ja avasi kahdeksanpaikkaisen ravintolan.
Eräs, joka jätti tyttöystävänsä huutaakseen maailmalle, että rakastaakin parasta kaveriaan.
Oli eräs, joka ryhtyisi lääkäriksi auttaakseen kaikkia, jotka huomenna tarvitsisivat apua.
Oli vuosi, jona ymmärrettiin tervehdysten ja aitojen tunteiden merkitys.
Vuosi, jona maailma tuntui pysähtyvän
ja talous romahtavan.
Mutta kevät ei tiennyt sitä
ja kukat tekivät tilaa hedelmille.
Ja sitten saapui vapautuksen päivä.
Olimme kaikki TV:n ääressä ja pääministeri sanoi Yleisradiolle,
että hätätila oli päättynyt ja tauti hävinnyt taistelun.
Että me italialaiset olimme voittaneet yhdessä.
Ja niinpä me lähdimme kaduille.
Kyyneleet silmissämme.
Ilman hengityssuojia ja hansikkaita.
Syleilimme läheisiämme niinkuin he olisivat veljiämme.
Ja silloin saapui kesä.
Koska kevät ei tiennyt sitä
ja oli jatkanut olemistaan.
Huolimatta kaikesta.
Huolimatta taudista.
Huolimatta pelosta.
Huolimatta kuolemasta.
Koska kevät ei tiennyt sitä
ja opetti meille kaikille
elämän voiman.
