Uusi vuosikymmen ja sama puhtaan paperin tuntu, kuin joka kerta tähän aikaan vuodesta. Kuulun todella vahvasti siihen ”new year, new me” -bullshit leiriin. Kaksi kertaa vuodessa minut valtaa sellainen suunnaton tekemisen meininki ja energiaa riittää vaikka mihin projekteihin. Toinen niistä on syksyllä ilmojen viilentyessä ja toinen on nyt. Tähän aikaan painan edellisen aarrekartan kohdalla deleteä ja klikkailen Pinterestistä uuden, mietin tavoitteita vuodelle ja suunnittelen juttuja mitä haluan tehdä. Vaikka vihaankin talvea melko intohimoisesti, tästä hetkestä pidän.

Näen nimittäin vuoden neliönä, joka ei suinkaan ole millään tavalla looginen neliö. Kuvana jokainen neliön sivu on yhtä pitkä, mutta kuukaudet eivät jakaudu tasaisesti. Vuoden vaihtuessa vaihtuu myös neliön sivu, ja tämä sivu kestää 1.6. asti (eli kaikessa järjettömyydessään melkein puolet vuodesta). Tämä sivu on mielessäni kevätsivu, vaikka varsinainen kevät onkin vielä kaukana.

Kuitenkin tämä tapani hahmottaa vuotta johtaa siihen, että jotenkin kuvittelen että kohtahan on jo lumien aika sulaa (jotka eivät usein ole edes sataneet) ja kaivaa kevättakit kaapista.  Kun yritän kirjoittaa tätä auki, ymmärrän kuinka järjettömältä tämä varmasti kuulostaa. Näin sen kuitenkin hahmotan. Kesäsivuni loppuu puolestaan elokuun lopussa ja syksysivu marraskuun alussa. Luultavasti olen kehitellyt tämän systeemin defensseissäni juuri siksi, että en pidä talvesta. Ja tällä logiikallani se kestää vain kaksi kuukautta, vaikka todellisuus on lähempänä kuutta.

Kun tajusin joskus, etteivät kaikki näe vuotta suinkaan neliönä, olen kysellyt aina kaikilta millä tavalla he vuoden hahmottavat. Yleisin on ollut kellotaulu. Mutta nyt kiinnostaa ihan hirmu paljon, miten te hahmotatte vuoden? Näkeekö kukaan teistä vuotta neliönä? Ja jos, niin minkälaisia sivut ovat? Tai onko jollain joku ihan muu tapa hahmottaa vuotta? Ja kuulostanko ihan pähkähullulta näiden selityksieni kanssa?

Takki – Marita Huurinainen (*saatu blogin kautta), Housut – Esprit, Kengät – H&M, Pipo – &Otherstories

Kuvat:Sara Tickle

Pari viikkoa on nyt takana toimistohommia ja täytyy kyllä sanoa, että VITSI MÄ TYKKÄÄN MUN UUDESTA TYÖSTÄ! Yrittäjyys oli pitkään todella antoisaa, kehittävää ja innostavaa. Sain tehdä hurjan hienoja juttuja ja sen lisäksi vielä sanella omat menemiset ja tulemiset. Alkuaikoina kehityskaari oli myös todella jyrkkä. Valokuvasin päivittäin, editoin kymmeniä, satoja ja lopulta tuhansia kuvia. Kirjoitin tuhansia blogitekstejä ja kävin antoisia keskusteluja lukijoiden kanssa, joista monet avarsivat maailmaani hurjan paljon.

Olin nälkäinen oppimaan editoinnin saloja, käytin päiviä ja öitä tuijotellen Youtube-tutorialeja Photoshopin ja Lightroomin käytöstä. Googlasin tuntikausia erilaisia mediakortteja ja opettelin myymään. Kohtasin esiintymispelkoni vetäessäni koulutuksia ja workshoppeja. Opettelin avaamaan suuni sosiaalisissa tilanteissa ja verkostoitumaan alan ihmisiin jännityksestä huolimatta. Viimeisinä vuosina kuitenkin tuntui, että haasteet eivät olleetkaan enää niin isoja. Etten tuntenutkaan ylittäväni itseäni tai tekeväni joka päivä jotain uutta. Ja silloin on yleensä hyvä liikahtaa. Hakeutua uusien haasteiden pariin ja sellaisten tyyppien seuraan, jotka haastavat, antavat uusia ideoita ja opettavat uutta.

Olen jotenkin pitänyt itseäni sellaisena yksinäisenä puurtajana, joka nauttii siitä, että voi nakutella konettaan vastameluluurit päässä keskeytyksettä omaan maailmaan uppoutuneena. Parin viikon toimistokokemuksella olen huomannut olettaneeni väärin. Rakastan täällä eniten juurikin muiden kanssa ideointia. Sitä kun saa jonkun ajatuksen, joku tarttuu siihen ja vie sen vielä hiukan pidemmälle. Innostus ja energia tarttuu ja kotiin päästessäni olen yleensä kaikkea muuta kuin väsynyt.

Toki ymmärrän, että tässä on varmasti vielä kuherruskuukausi menossa ja ehkäpä tämäkin työ arkistuu jossain vaiheessa. Nyt olen kuitenkin ihan älyttömän onnellinen siitä, että uskalsin tehdä tämän ratkaisun. Kuulin ennen aloittamistani monelta tyypiltä, kuinka hyvä yhteishenki tässä mainostoimistossa on ja kuinka täällä ollaan yhtä perhettä. Nyt huomaan, ettei se ollut pelkkää sanahelinää. Kaikki ovat olleet ihan uskomattoman ystävällisiä, auttaneet sopeutumaan ja kyselleet päivittäin, miten on sujunut.

Monet tuttuni ovat kyselleet, miltä on tuntunut luopua esimerkiksi omasta vapaudesta. Oikeastaan en ole kertaakaan ajatellut joutuneeni luopumaan juuri mistään. Sen sijaan olen saanut paljon. Meidän toimisto pitää hurjan hyvää huolta työntekijöistään. Joka aamu on tarjolla aamiaista, joka myös vaihtuu viikonpäivien mukaan. Keskiviikkoisin on joogaa, perjantaisin hierontaa ja karkkibuffet. On siis melkoisen hemmoteltu olo. Näiden lisäksi pääsen pallottelemaan ideoita ja ajatuksia hurjan luovien ja fiksujen tyyppien kanssa päivittäin. Eipä sitä oikein enempää voisi työltä toivoa.

Pidän myös siitä, että blogi on pitkästä aikaa taas harrastus. Tekemiseen suhtautuu ihan eri tavalla, kun se ei ole ainut tulonlähde.  Ja uskon, että se tulee välittymään myös sinne ruutujen toiselle puolelle.<3