Mulla on ollut tosi kompleksinen suhde omaan ulkonäköön pitkään. Olen miettinyt, että osa siitä varmasti johtui siitä että tanssin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Vietin siis päivästä keskimäärin 2 tuntia peilin edessä. Sen lisäksi keho oli työvälineeni tanssiessa. Eikä ollut yhdentekevää, minkälainen se työväline on.

Toki tämä vaikea suhtautuminen ulkonäköön on monimutkaisempi asia. Ja syitä siihen löytyy monia. Aivan kuten kompleksejakin. Ehkä ne ovat olleet yksi syy siihen, miksi tyylini on heitellyt paljon nuorena. Välillä olin mustatukkainen hevari ja välillä pikkulettipäinen hoppari. Muotit ahdistivat ja inhosin sitä, kun ihmiset yrittivät laittaa minut johonkin lokeroon.

Muuttumalla tarpeeksi usein, sain itseni edes hetkeksi revittyä pois jostain boksista. Ikäänkuin yllätettyä toisen. Etten ollutkaan sellainen kuin luulit, hähää.  Tässä kaikessa kuitenkin kävi niin, etten yhtäkkiä itsekään tiennyt. Mistä minä pidin? Ei ollut minua, ilman muita. En osannut nähdä itseäni peilaamatta sitä muiden kautta.

Nykyään olen sinut itseni kanssa. Myös ulkonäköni. Ja ehkä sen takia ei niin haittaa, jos joku yrittää minut ulkopuolelta lokeroida. Koska arvostan itse itseäni tällaisena, ei muiden validaatiota tarvita. Ennen olin huolissani siitä, että pitävätkö muut ihmiset minua jotenkin vähemmän älykkäänä, jos vaikka pukeudun tietyllä tavalla. Nykyään jopa nautin siitä, jos joku sanoo että olinkin täysin erilainen kuin he olivat kuvitelleet. Haluan murtaa stereotypioita ja ne murtuvat vain niin, ettei niihin annettuihin muotteihin suostu asettumaan.

Kun mietin, miten hankalaa itsensä kanssa oli joskus teini-ikäisenä, olen tyytyväinen ettei silloin ollut esimerkiksi Instagramia. Samalla toisaalta ahdistaa nykynuorten puolesta. Valtakunnallinen kyselytutkimus osoitti sosiaalisen median nousseen suurimmaksi yksittäiseksi ulkonäköpaineiden aiheuttajaksi – ja 93 prosenttia 12-19 vuotiaista tytöistä kokee säännöllisesti tyytmättömyyttä ulkonäköään kohtaan.Se on ihan järkyttävän surullinen lukema.

Olen todella innoissani siitä, että Instagramissa ei näe kohta enää tykkäyksiä. Veikkaan että vaikutus nuoriin on suuri. Ei voi vertailla sitä, kuka on saanut eniten sydämiä, eikä varsinkaan sitä, minkälaiset kuvat. Sitä nimittäin ihan alitajuisesti alkaa muuttamaan itseään johonkin, kun tarpeeksi altistuu jollekin asialle. Mietin sitä tänään, kun rajasin huuleni hiukan isommiksi mitä ne ovat. Ei siksi, että en pitäisi huulistani tällaisina kuin ne ovat. Olen vain niin tottunut kuvavirrassa niihin pulleisiin huuliin, että se alkoi näyttää silmissäni viehättävältä.

Mietin myös paljon sitä, miten itse voisin bloggaajana vaikuttaa näihin paineisiin?

Keskustellaan tämän päivän Yksillä-jaksossa  myös ulkonäköpaineista, kehopositiivisuudesta, somesta ja kaikesta niiden ympäriltä. Joten aiheesta lisää sieltä!

Kuvat: Sara Tickle

Kerroin tänään ilmestyneessä Yksillä-jaksossa uudesta työstäni. En ole oikein osannut siitä täällä kertoa, kun en oikein tiedä, miten se kaikkeen vaikuttaa. Ja miten te siihen suhtaudutte.Olette täällä ehkä rivien väleistä osanneetkin lukea, miten viimeisten vuosien aikana tämä pelkkä sometyö on tuntunut hiertävän. Kirjoitin vuosi sitten tässä postauksessa näin:

”Joku kysyi jonkin aikaa sitten instagram-storyssa siitä, milloin minulla on ollut sellainen kohta elämässäni, että olen ollut jollain tapaa risteyksessä? Ja mitä tapahtui? Totesin, että uskon meidän olevan koko ajan tietyllä tapaa risteyskohdassa. Normaalisti teemme päivittäin niitä pieniä valintoja jotka vievät meitä johonkin suuntaan, eikä niitä edes tiedosta. Mutta välillä me jämähdetään.

Sanoin storyssa myös sen, että sitä huomaa yleensä jämähtäneensä, kun on sellainen vähän vaikea ja levoton olo itsensä kanssa, eikä oikein osaa sanoa mistä se johtuu. Seuraa kummallinen tunne siitä, ettei ole ihan siellä missä pitäisi. Ja että sitä fiilistä kannattaa aina kuunnella. Itselläni tallaisia kohtia on ollut muun muassa työpaikan vaihdokset, opiskelun aloittaminen, ja parisuhteesta lähtemiset. Ne on helppo nähdä selkeästi vasta jälkikäteen.

Joskus tällainen olo seuraa pitkään, ennen kun tajuaa mikä palikka siinä omassa elämässä hiertää. Saattaa kyseenalaistaa kaiken ympärillään ja jopa oman itsensä ihan kokonaan. Tällaiset tarkastelut tekevät kuitenkin hyvää ja yleensä lopulta osoittavat sen, mikä kohta vaatii muutosta. Ja lopulta se muutos on aina ollut parempaan päin, vaikka alku olisikin tuntunut vaikealta.

Olen itse kärsinyt jossain määrin tuosta levottomuudesta jo pitkään. Kirjoitin jo kesällä näin: ”Kaipaan elämääni syvyyttä, älyllisiä haasteita ja tiedonjanoa. Kaipaan mentoria, jolta oppia. Kaipaan kunnianhimoa.” Näistä asioista ja tuosta 10-vuotiaan olympialupauksen kunnianhimosta innostuneena kirjoitin itselleni ylös tavoitteen, joka korjaisi näitä kohtia elämässäni ja määrittelin sen mahdollisimman tarkasti. Heti on innostuneempi olo ja päiviin lähtee paljon tarmokkaammin. ”

Hiukan yli vuosi siinä meni, mutta tuo tavoite jonka kirjoitin ylös, toteutuu nyt ensi kuussa. Se on aika hurjaa. Samalla todella pelottavaa ja vähintään yhtä innostavaa. Levottomuus lähti kertaheitolla, ja nyt on juuri sellainen olo, että olen oikealla polulla. Kävelin vain hiukan pidempään sen vieressä.

Eikä tämä ole missään nimessä ollut huonoa aikaa. Hellaakosken runon mukaan: ”tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”Umpihangessa tarpoessa on todellakin omat hyvät puolensa. Kuten esimerkiksi joustavat työajat, 100 % päätäntävalta omista töistä ja mahdollisuus esimerkiksi ulkomailta käsin työskentelyyn. Ja samalla tulevaisuus on ollut täysin auki. Joskus se on tuntunut ihanalta ja viimeaikoina useammin ahdistavalta.

Mutta mitä blogille käy? Rehellisesti sanottuna, en tiedä. En missään nimessä halua lopettaa tätä, mutta en myöskään tiedä kuinka paljon tähän riittää resursseja. Joten se jääköön nähtäväksi. Ainakin instagramia yritän jatkossakin päivitellä. Ja ehkä tämä blogi muuttuu hiukan satunnaisemmaksi. Toivottavasti pysytte jatkossakin mukana! <3

Kuvituksena täysin juttuun liittymättömiä reissukuvia siksi, että niistä tulee hyvä mieli.