Minulla oli jotenkin homssuinen olo tällä viikolla, kun näitä kuvia otettiin. Olin ollut pitkällä kävelyllä kirpsakassa ilmassa, silmät hiukan punoitti, tukka oli tuulesta sellaisessa takaraivotakussa ja muutenkin oli vähän väsyneen näköinen peilikuva. Harkitsin jo hetken, etten jaksa mitään kuvia ottaa edes.

Kassissa oli kuitenkin vaihtokengät ja korvakorut iltatilaisuutta varten, joten päätin vetäistä ne päälle. Naureskelimme juuri sille, kuinka usein naistenlehdissä on vinkkejä siihen, miten toimistoasun saa muunneltua pienillä jutuilla iltaan ja kuinka harvoin niitä vinkkejä ikinä tarvitsee. No, nyt kerrankin tarvitsin.

Nyt kun katson näitä kuvia, mietin ettei tuo ole homssuista nähnytkään. Skarppi ja laadukas villakangastakki nimittäin toimii aina. Ja se on hurjaa, miten paljon esimerkiksi korot tuovat ryhtiä asuun kuin asuun. Eräänä päivänä olin isäni kanssa lounaalla näissä samaisissa kengissä ja isäni totesi asuni olevan todella chic. Nauratti, sillä en edes tiennyt hänen tietävän tuota sanaa.Mutta tosiaan, onhan tämäkin asu nyt paljon enemmän chic näin kuin lenkkareilla.

Pitää ehdottomasti nyt nauttia koroista ennen lumi ja jääkelejä. Nuo korvikset hankin alunperin häihin, joissa olimme syyskuussa, mutta ne toimii todella hyvin myös tällaisessa arkisemmassa asussa.

Viikonlopusta on tulossa varmasti ihana. Mennään Porvooseen ystävän mökille parin pariskunnan kanssa. Ainakin ulkonaoloa, saunomista ja hyvää ruokaa siis tiedossa. Tänään ajattelin ottaa ihan rennosti, käydä treenaamassa alkuillasta, tehdä ehkä jotain herkullista pitsaa, laittaa ensimmäistä kertaa kunnolla kynttilöitä palamaan ja katsoa Vain elämää. Tämän viikon Yksillä- jaksossa käsittelyssä muutkin syyssuosikit, joihin tällaiset koti-illat ehdottomasti omalta osaltani kuuluu.

Minkälaisia viikonloppusuunnitelmia teillä on?

Kuvat: Sara Tickle

Olen miettinyt lähiaikoina paljon sitä, kuinka eri tavalla suhtaudumme elämään, onnistumisiin ja vastoinkäymisiin. Olen tarkkaillut muiden tapaa sanoittaa tarinaansa ja huomannut, kuinka joillekin tyypeille luonnollisin kerrontatapa on tragedia. Jopa kivat asiat kerrotaan negatiivisuuden kautta, ikäänkuin jo varautuen siihen, ettei onnesta tule nyt nauttia sillä on kuitenkin muita asioita jotka hiertää tai ainakin kulman takana lymyilee jo joku vastoinkäyminen.

Kaikki omat mokat ovat aina jonkun muun syytä, eikä mistään osata ottaa vastuuta. Kaikissa tarinoissa ollaan uhrin roolissa. Kuulin äidiltäni, että olin itse lapsena tällainen. Saatoin kertoa tuohtuneena, kuinka bussi oli ”jättänyt” minut kyydistä, enkä ollut sen takia ehtinyt siihen. Äitini oli joutunut hiukan kouluttamaan minua ja sanonut, että ei bussi minua jättänyt, vaan olin itse lähtenyt liian myöhään kotoota.

Toisille tuntuu taas rankatkin vastoinkäymiset olevan sellaisia, joista uskotaan pääsevän yli ja osataan olla kiitollisia kuitenkin jostain asiasta elämässä.Välillä ihmettelen, kuinka jotkut jaksavat pysyä niin luottavaisina elämään, vaikka se tuntuu kolhivan jatkuvasti. Potkut toimivat sysäyksenä oman intohimoduunin löytämiselle, unelmakämpän mennessä jollekin muulle uskotaan, että edessä on joku vieläkin paremmin sopiva asunto ja kaatosateessa eteenpäin talsiessa fiilistellään sitä, kuinka happirikasta ilma on. Pieniäkin onnistumisia osataan juhlia ja todella arkisista asioista ollaan kiitollisia.

Ymmärrän hyvin, että on vaikea pitää positiivista asennetta elämään silloin, kun tuntuu että kaikki elämässä on säpäleinä. Joillekin annetaan isompia taakkoja, kuin he ovat valmiita kantamaan. Silloin kun koko elämä on ollut pelkkää selviytymistä päivästä toiseen, on vaikea uskoa siihen, että huominen voisi olla valoisampi.

Ehkä siksi sapettaa entistä enemmän, että tyypit joilla on lähtökohdat tehdä mitä tahansa elämässä ja peruspalikat kunnossa, löytävät jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä syyn heittäytyä itsesääliin. Kaikki tietävät kliseen siitä, miten elämä on 10 prosenttia sitä, mitä sinulle tapahtuu ja 90 prosenttia, kuinka reagoit siihen.

Olen itse oppinut Saralta tavan, jossa vastoinkäymisen kohdatessani yritän samantien miettiä jonkun positiivisen asian joka siitä seuraa. Usein se on todella helppoa. Esimerkiksi flunssan ajaessa sängyn pohjalle voi ajatella, että saa hyvällä omalla tunnolla relata, katsoa Netflixiä peiton alta pari päivää ja nukkua niin paljon kuin huvittaa.Voin todeta kiitollisena, kuinka kroppa on niin viisas, että se ajaa lepäämään ennen kuin mieli järkkyy.

Ja joskus positiivisia asioita on todella vaikea löytää, esimerkiksi läheisen sairastuessa vakavasti. Yleensä silloin, kun itse asiasta ei löydä mitään positiivista, ajattelen että ”onneksi sentään on XXX.” Ja se voi olla mikä tahansa asia, josta tuntee kiitollisuutta, kuten se että on katto pään päällä, turvaverkko ympärillä, ruokaa lautasella tai puhdasta vettä hanassa. Silloin ei vajoa sellaiseen negatiivisten ajatusten kierteeseen, jonka takia huomaa ympärillä pelkästään ikäviä asioita.

Ystäväni kertoi hetki sitten tällaisesta stoalaisesta päiväkirjasta, jota hän oli kirjoittanut. Siinä tarkoituksena oli muistella esimerkiksi jotain hetkeä joka on jäänyt negatiivisessa mielessä kummittelemaan mieleen ja vaihtaa näkökulmaa. Ikävästä kokemuksesta tehdäänkin selviytymistarina. Kirjoitetaan kaikki positiiviset asiat, jotka siihen tilanteeseen liittyi tai kuinka huojentuneelta olo tuntui sen jälkeen. Ei keskitytä niihin kamaliin tunteisiin, vaan pienetkin ilon aiheet tai kirjoitetaan ylös. Se voi olla vain että ”selvisin siitä, ja olen vahvempi sen takia.”

Tämä kuulostaa hyvin samanlaiselta menetelmältä kuin NLP, jota olen itse käyttänyt monien ikävien tilanteiden läpikäymiseen. Siinäkin voidaan jälkikäteen muuttaa muistoa positiivisemmaksi. Uskon kuitenkin, että on paljon tehokkaampaa jos näitä aseita voi käyttää jo reaaliajassa. Jos heti löytää jonkun positiivisen puolen ja sanoo sen vielä ääneen, jää se viimeisenä asiasta mieleen. Silloin ne eivät välttämättä jää vuosikausiksi takaraivoon, eivätkä ole esimerkiksi omien unelmien esteenä.

Kuvat: Sara Tickle