Kävimme viikonloppuna Tapaksilla Bar Conissa ja tilasimme paahdetut pikkupaprikat, eli Pimientos de Padronit. Olin ihan unohtanut tämän pikkuherkun ja totesin, että jos näitä paprikoita löytyisi jostain, voisimme tehdä niitä kotona. Maanantaina poikaystävältä tuli kuvaviesti Kurvin 24h Alepasta tästä pussista. Googlasin reseptiä ja hämmästyin, että niihin ei tosiaan tarvita muuta kuin sormisuolaa ja öljyä.

Ensin paprikat pestään ja annetan kuivua (jottei rasva roiski paistaessa) ja sen jälkeen paistetaan pannulla välillä käännellen niin, että pinta kuplii. Lopuksi päälle saa laittaa melko reippaasi sormisuolaa, ja paprikat ovat valmiita syötäviksi. Vaikka ulkomuoto muistuttaa chiliä, eivät nämä kuitenkaan ole lainkaan tulisia. Niistä syödään kaikki sisuksineen, paitsi tuo kanta.

Nautittiin näitä raikkaiden salaattien ja punkun kanssa. Koska näitä nyt kerran saa ihan lähikaupasta, niin pakko tehdä heti tällä viikolla uudelleen! Onko muita näihin hurahtaineita? Tai onko joku kokeillut jotain eri reseptiä? Veikkaan että voisi toimia aika hyvin myös jos pannulle heittäisi öljyn lisäksi myös valkosipulia.

Kun asiat ovat kyllin hyvin, alkaa helposti kyseenalaistaa kaikkea jopa ilman mitään syytä. Onko tämä oikea ala minulle? Löytyisikö vielä parempi koti minulle jostain? Täytyisikö sittenkin lähteä viikonloppuna juhliin vaikka tekisi mieli istua kotona lukemassa kirjaa? Teenkö oikeita asioita nyt? Vai pitäisikö tehdä jotain muuta? Mitä jos olisinkin silloin hakenut siihen toiseen kouluun? Olen itse ollut ihan pahinta laatua tässä. Ja olen ajatellut, että kaiken kyseenalaistaminen on hyvä asia. Että tulee tarkasteltua sitä omaa elämäntyyliä ja -tapaa kriittisesti ja tehtyä sitten niitä muutoksia silloin kun huomaa, ettei ole johonkin asiaan tyytyväinen.

Mutta ongelmia tässä syntyykin silloin, kun niitä ongelmia alkaa nähdä siellä missä niitä ei ole. Ja alkaa miettiä sellaista vaihtoehtoista elämänjanaa siihen oikean rinnalle. Toissaviikkoisessa Auta Antti jaksossa oli sellainen kysymys, joka kaikessa ärsyttävyydessään olisi melkein voinut olla omasta suustani. Kysyjä ei oikein osannut tehdä mitään valintoja ja kaikenlaisten suunnitelmien lukkoonlyöminen ahdisti, kun ei tiennyt että olisiko joku muu vaihtoehto voinut olla vieläkin parempi.

Tätä erittäin huonoa filosofiaa olen nimittäin toteuttanut jossain määrin varmaan koko elämäni. Tai ainakin sellaisissa pienissä päätöksissä. En pysty edes viikon ruokaostoksia ostamaan etukäteen, sillä ajatus siitä että olisi pakko syödä kotona juuri sitä ruokaa minkä olen joskus sunnuntai-iltana etukäteen päättänyt, ahdistaa. Mitä jos ystävä ehdottaakin ex tempore illallistreffejä? Mitä jos lähdetäänkin porukalla mökille? Mitä jos kuulen jostain herkullisesta reseptistä mitä haluan ehdottomasti tehdä? Mitä jos joudunkin heittämään ruokaa roskiin sen takia, että olen tehnyt vääriä päätöksiä etukäteen? Haluan pystyä muuttamaan mieltäni, ja sen takia on vaikea päättää yhtään mitään.

En halua spoilata jaksoa liikaa, mutta voin kertoa että Antin vastaus jälleen kerran kolahti. Koko jakso on jälleen kerran hyvä, joten suosittelen kuuntelemaan sen. Se osoittaa myös loistavasti sen, miten huonosti käy, kun yrittää saada kaiken. Kiteytän kuitenkin tämän isoimman oivalluksen tähän Antin nerokkaaseen lauseeseen:  ”Ihminen voi olla vain siellä, missä se on.”En tiedä aukeaako tämä nyt näin typistettynä teille lainkaan niin hyvin, kuin se minulle iski jaksoa kuunnellessani.

Mutta kaipa se pääajatus siinä on se, että kun nyt kerran olet jotain valinnut, niin keskity siihen. Jos ravintolassa tilaamasi annos näyttää ihan paskalta vierustoverin herkullisen annoksen vieressä, yritä silti nauttia siitä omastasi niin hyvin kuin pystyt. Seuraavalla kerralla osaat tilata sen toisen. Ei ole mitään syytä pilata koko iltaa miettien, kuinka olisi pitänyt tilata se toinen annos. Koska et tilannut. En tiedä saiko näistä horinoistani nyt lainkaan kiinni, mutta jos ette niin kuunnelkaa vaikka se jakso.

Ihanaa alkanutta viikkoa!