En ole koskaan ollut oikein vappuihmisiä ja samaistuin kovasti Annikan kirjoitukseen. Enkä oikeastaan mitään muitakaan pakollisia juhlia kannattavaa tyyppiä. Ylioppilaslakkia en ole käyttänyt kertaakaan yo-juhlien jälkeen. En ole kuitenkaan vielä onnistunut vaihtamaan fomoa jomoon. Oli kyseessä sitten mikä tahansa merkkipäivä, tuntuu jotenkin oudolta viettää sitä kotona. Lähipiiristä löytyy kuitenkin  useampi vappufani. ”Vappu on ihmisen parasta aikaa” on slogan, jota kuulee useamman kerran tuon paripäiväisen juhlan aikana. Huomaan, että tämä vuosien käännytys on alkanut jo saamaan minutkin hiukan kääntämään kelkkaani.

Tänä vuonna juhlimme aattona ystäväpariskunnan tupareita ja kihlajaisia ja päivä meni Ulliksella brunssipiknikillä. Vaikka ihmispaljous tuntuu ajoittain ahdistavalta, olen alkanut myös fiilistelemään ulkona vietettyä päivää, johon kuuluu aamupäivällä korkatut samppanjat, miljoonaan tuttuun törmääminen, munkkiöverit ja kompassin iltapäiväbileet hyvän musiikin tahdissa.

Kuvia ei ole juuri tallentunut puhelimen rullaan, mutta se on yleensä merkki siitä että on ollut hauskaa! Viikonloppusuunnitelmat ovat vielä melkoisen auki, mutta tämä ilta ajateltiin käyttää pitkästä aikaa treffi-iltaan. Käydään kokeilemassa uudehko ravintola kotikulmilla. Sitä ennen olisi tarkoitus lähteä ottamaan pieni tennis-skaba, vaikka taidan jo tietää lopputuloksen 😀

Annoin poikaystävälle 30-vuotislahjaksi sellaisen laatikon, jossa on kirje vuoden jokaiselle kuulle. Kaikissa kirjeissä on jonkinlaiset treffit. Ne vaihtelevat ihan arkisista treffeistä, urheiluun ja vähän hienompiin yllätyksiin. Tärkeintä on se, että tulisi vietettyä sitä laatuaikaa myös yhdessä. Tuntuu että näin pitkän seurustelusuhteen aikana tulee helposti jämähdettyä kotiin tai vaihtoehtoisesti nähtyä ystäväpariskuntia. Vaikka sekin on ihanaa, on myös kiva välillä järjestää sitä kahdenkeskistä aikaa.

Ihanaa viikonloppua!

Kaivoin pitkästä aikaa ihan paperisen päiväkirjani esiin ja yllätyin huomatessani, että edellinen päivitys on vuodelta 2011. Luultavasti 2012 blogin myötä en ole kokenut enää tarpeelliseksi saada vuodatettua omia ajatuksia mihinkään, kun niitä on kirjoittanut tänne. Oli kuitenkin melko pysähdyttävää lukea omia juttuja kahdeksan vuoden takaa. En nimittäin tunnistanut enää itseäni tai ajatuksiani lainkaan omikseni. Sivut oli täynnä sellaista negatiivista itsesääliä ja uhriutumista, mikä sai melkein raivon valtaan tällä tavalla jälkikäteen. Teki mieli huutaa sille tyypille että NYT NAINEN RYHDISTÄYDY!

Tuohon aikaan asuin itäkeskuksessa ja olin lentokentällä töissä. En ollut vielä missään koulussa, enkä oikein tiennyt mitä elämältä halusin. Olin todella hukassa ja tulevaisuus tuntui ahdistavalta. Paras ystäväni ja poikaystäväni olivat juuri muuttaneet Turkuun opiskelemaan ja minulla ei ollut kamalasti  ystäviä. Työaikani olivat niin epäsäännölliset, ettei muulle sosiaaliselle elämälle olisi edes oikein ollut tilaa. Olin jopa todennut, että miksi kukaan haluaisi edes viettää aikaa kanssani, kun olen niin kiukkuinen ja perusnegatiivinen ihminen. Luin tuon lauseen monta kertaa, sillä en vain tunnistanut itseäni kuvailusta lainkaan.

Ajattelin, että minähän olen aina ollut positiivinen ja optimistinen ihminen, joka ei pienistä valita. Mitä enemmän sivuja selasin taaksepäin, sitä valheellisemmaksi tämä oma kuvitelma itsestäni muuttui. Olen tosissani ollut melko murjottava ja elämän varjopuoliin keskittyvä jossain vaiheessa. Oli todella virkistävää nähdä, miten suuren kehityksen sisäinen maailmani on kokenut näiden vuosien aikana.

Olen joskus täälläkin varmaan kertonut, että olen tehnyt päiväkirjaani aina 5 vuoden välein sellaisia ennustuksia, millaista haluaisin elämäni olevan aina 5 vuoden päästä. Hassuinta noita juttuja lukiessa oli, että unelmat ovat olleet aina todella pieniä. Tai siis pieniä näin jälkikäteen ajateltuina. Silloin ne ovat olleet niin suuria, että olen kirjoittanut aina kunnon disclaimerit alkuun tulevaisuuden itselleni. Että ”tämä ei nyt siis ole mikään sellainen realistinen ennustus, vaan ihan vain ajatus siitä millaista elämä voisi parhaimmillaan olla.”

Ja ne toiveet ovat olleet luokkaa: ”Olen päässyt sisään opiskelemaan kulttuurialaa, asun Helsingin kantakaupungissa yksiössä ja minulla on ystäviä joiden kanssa pidetään viini-iltoja.”Ja älkää ymmärtäkö väärin, nuohan ovat isoja asioita. Tai sellaisia mistä se onnellisuus pitkälti muodostuu. Oikeista ihmisistä ja sellaisesta merkityksellisyyden kokemuksesta. Mutta surullisinta tässä on ollut se, että tuollaisiinkin juttuihin on pitänyt lisätä se disclaimer. Että tosissaan olen ajatellut noiden olevan niin utopistisia toiveita, että en ole edes uskaltanut täysin niitä toivoa edes päiväkirjan sivuilla.

Kouluun hakemistakin olin pohtinut monen sivun ajan ja laskenut todennäköisyyksiä sisäänpääsylle. Sisäänpääsyprosentti oli niin pieni, että olin ensimmäisenä vuonna kokenut turhaksi edes hakea. Kun lopulta olin hakenut, olin saanut ennakkotehtävistä ja pääsykokeesta täydet pisteet. Koska olin ehtinyt unohtaa tämän koko homman, mietin nyt jälkikäteen kuinka monia muitakin asioita on lykännyt tai jopa jättänyt kokonaan tekemättä vain epäonnistumisen pelon takia.

Kun kirjoitin toiveita seuraavan 5 vuoden päähän, olivat ne mielestäni nyt paljon suurempia. Miltei mahdottoman kuuloisia. Ja sitten kuitenkin viiden vuoden päästä niitä lukiessani voin ajatella, että nämäkö tosiaan tuntuivat isoilta?

Edellisessä podcastissa puhumme hiukan työelämästä, motivaatiosta ja kaikesta sen ympäriltä. Marianna kehottaa siinä listaamaan asioita, joita elämässä haluaa vielä saavuttaa, mutta myös kirjaamaan ylös ne asiat jotka jo on saavuttanut. Usein saattaa nimittäin tuntua, että junnaa täysin paikallaan eikä ole edennyt yhtään mihinkään. Päiväkirjaani lukiessa tajusin kuitenkin, kuinka pitkälle tässä on tultu ihan huomaamatta. Tänään aion tehdä nämä kaksi listaa. Joskus se, että katsoo hiukan taakseen, antaa voimaa ja energiaa myös siihen tulevaan. Ajattelin myös tehdä C.R.A.P. boardin, josta Marianna myös puhuu. Siitä enemmän täällä.

Kuvat: minä & Vilma. P.