Edellisenä aamuna olen herännyt siihen, että naapuriasunnon remontti on alkanut taas epäinhimillisen aikaisin. Yhtäkkiä makuuhuoneen seinässä on reikä ja sänky täynnä seinän murusia. Ystäväni alkuvuosi on ollut kamala ja viestittelen hänelle toivoen että vastoinkäymiset vihdoin loppuisivat. Manaan Murphyn lakia ja naureskelen vielä tässä vaiheessa, että meilläkin tuli reikä seinään aamulla. 

Mietin miten se onkaan aina niin, että hyvät jutut tuntuvat tulevan ryppäissä ihan kuten ne paskatkin. Jokin pienikin vastoinkäyminen saattaa aloittaa inhottavan lumipalloefektin. Olen suunnitellut tekeväni töitä kotoota pyjama päällä, mutta remonttimiehet tulevat soittamaan ovikelloa ja kertovat että mekkala voi olla aikamoinen tänään. 

He ovat ilmeisesti eilen tajunneet, että teen töitä kotoota ja se ei olisi tänään mahdollista. Kun poraaminen ja hakkaaminen alkaa, tajuan ettei edes vastamelukuulokkeista tulisi olemaan mitään hyötyä tänään. 

Treenikassini on unohtunut raitiovaunuun ja tiedustelen sitä löytötavarapisteestä. Kukaan ei ole sitä kuitenkaan tuonut sinne. Sen lisäksi että lempilenkkarini menivät siinä, oli siellä myös se paras juomapullo. Tiedättehän, se jonka aina valitsee ja josta vesi maistuu paljon paremmalta kuin niistä muista muovilta maistuvista. 

Otan koneen mukaan lounaalle, mutta tajuan pian että puheensorinan ja musiikin yhteismelu on niin kova etten pystyisi keskittymään. Treffaan poikaystäväni ravintolassa ja hän yrittää piristää. Kiukuttelen hänelle ja alkaa ärsyttää entisestään. Näköjään ei riitä että pilaan oman päiväni, vaan vedän mukaani kaikki tielleni sattuvat. Päätän odottaa että sivukirjasto aukeaa ja luen kirjaa sen aikaa. Juuri kun kello näyttää kahta ja lähden kävelemään, on alkanut sataa. 

Minulla ei ole pipoa, sillä olin lähtiessäni kuvitellut käveleväni vain kotini viereiseen ravintolaan. Sade on jotain jään ja veden väliltä ja joudun pitämään kättä otsalla sillä se tuntuu jäätyvän samalla tavalla kuin jäätelöä liian isoja lusikallisia syödessä. Heittäydyn täydellisen marttyyrimaiseen mielentilaan ja lampsin lätäköissä ajatellen että MILLÄÄN EI OLE MITÄÄN VÄLIÄ KASTUUKOON SUKATKIN. 

Ja mitäpä sitten käy? Universumi paljastaa huumorintajunsa. Kuuntelen Auta Antti podcastia tarpoessani jäätihkussa silmät viiruina eteenpäin, kun Antti yhtäkkiä sanoo korvanapeissani että kun tuntuu että koko maailma on sinua vastaan, johtuu se siitä että egosi käy vähän ylikierroksilla. Luulet että koko maailman energiat ovat keskittyneet kiusaamaan juuri sinua. Koko maailma ei ole hirveän kiinnostunut sinun kiusaamisesta. Paskojen asioiden kohtaamista voi helpottaa sillä että muistaa ettei ole universumin keskipiste.

Ja yhtäkkiä koko tuittuiluni alkaa naurattaa. Tilaan pienen punaviinin ja totean että kiukuttelu jäi jonnekin siihen Kallion kirjaston korville. Istahdan sivukirjaston takaosaan ja tuijotan kirjahyllyjen päällä olevia kuvia entisistä presidenteistä. Tarjasta on kaksi lähikuvaa leveillä hammashymyillä. Hän näyttää lempeältä, ystävälliseltä ja onnelliselta. Sellaiselta, joka sanoo ”ei haittaa” kun joku menee pieleen. Tarjojen välissä on puolestaan Kekkonen kädet tiukasti puuskassaan, kulmat kurtullaan ja ilmeestä tulee mieleen hiukan kiukutteleva lapsi.

Haluaisin aina olla Tarja. Hymyillä kiukun pois ja keskittyä olennaiseen. Ymmärtää jokaisessa tilanteessa että ne omat ongelmat on ihan naurettavan pieniä. Mutta joskus pitää olla hetki Kekkosena ja tuittuilla kiukku ulos. Kunhan vaan ei sivulliset joutuisi kamalasti kärsimään näistä puuskista. 

Tämän päivän podcast-jaksossa puhutaan ärsyyntymisen aiheista. Kuuntele jakso täältä tai Suplan sovelluksesta!