Satumainen Helsinki

Eilen kävin pitkästä aikaa yksin kävelyllä. En millään reippaalla puolijuoksulla, vaan sellaisella verkkaisella löntystelyllä, joka jättää myös aikaa ihailla luontoa ja uppoutua omiin ajatuksiin. Ja voi pojat, siellä on kaunista.

Vaikka asun lähellä Helsingin keskustaa, ei kiireestä ja hälinästä ollut merkkiäkään. Pysähdyin vällillä vetämään kehkot täyteen raitista ilmaa ja tuijottelemaan lintuparvia, jotka lentelivät kohti lämpimämpiä apajia. Liian harvoin tulee käytyä yksin kävelemässä, vaikka se onkin jollain tapaa todella terapeuttista. Kuulokkeissa seuraa piti The National, joka sopi hyvin syksyn kaihoisaan tunnelmaan.

Kannustan aina mahdollisimman usein miettimään niitä asioita, mistä on kiitollinen. Tällaisissa hetkissä niitä on jotenkin hirmu helppo keksiä. Vaikka en usko perinteiseen Jumalaan, on luonnon kauneuden keskellä haahuilussa jotain pysäyttävää. Tulee sellainen rauhoittava tunne siitä, että maailmankaikkeudessa on paljon minua suurempia voimia. Se laittaa omat huolet ja murheet taas perspektiiviin ja voi todeta, että kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin.

Kotimatkalla kävin ostamassa litran jäätelöä ja hautauduin peittojen alle katsomaan Vain elämää. Olen ihan toivoton kaikissa tällaisissa ohjelmissa ja mulla valuu kyyneleet melkein jo ennen alkutekstejä. Pauli Hanhiniemi totesi kuitenkin, että siinä on jotain ihanaa ja puhdistavaa siinä itkussa silloin, kun se ei kumpua ahdistuksesta vaan jostain kauniista. Niinhän se taitaa olla. Vähän niinkuin sellainen puhdistava rituaali, niin kuin syyssade.

Tällainen lauantai on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan parasta. Tänään haluaisin tehdä vähän pidemmän kävelyn kunhan töistä kotiudun. Yhtä villit suunnitelmat tällekin päivälle siis. Miten teidän viikonloppu on sujunut?