TODELLINEN MINUUS

Istuimme ystäväni kanssa yhtenä päivänä New Museumin toiseksi ylimmässä kerroksessa ja katselimme suurta installaatiota. Puhuimme intuitiosta, alitajunnasta ja siitä, mistä tietoisuudesta taide syntyy. Näyttelyssä oli myös piirustuksia ja sarjakuvamaisia tarinoita taitelijan näkemistä unista. Oli todella mielenkiintoista päästä tutkimaan toisen ihmisen alitajuntaa.

Puheeksi tuli myös ystävyys ja se, kuinka suurelle tai pienelle piirille paljastat todellisen itsesi. Ystäväni totesi, että on paljon ihmisiä, jotka eivät välttämättä koskaan elämänsä aikana näytä todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan muille, vaan mukautuvat muiden ihmisten odotuksiin ja mielipiteisiin. Kuinka surullinen ajatus onkaan, että eläisi elämänsä ilman, että yksikään ihminen tuntisi oikeaa persoonaasi. Keitä varten ihmiset piilottavat oman todellisen minänsä?

Mietimme myös sitä, jos ystävyyssuhteet syntyvät vasta aikuisiällä, oppiiko koskaan tuntemaan toista ihmistä kunnolla? Jos ei tiedä, millainen toinen on ollut kasvaessaan aikuiseksi? Omasta mielestäni joskus aikuisiällä tehdyt ihmissuhteet ovat jopa rehellisempiä kuin nuorena tehdyt. Kun toisella ei ole valmiiksi kuvaa siitä, miten suhtaudut eri asioihin, voit olla täysin rehellinen itsellesi ja toiselle. Ei tarvitse selitellä, mikäli oma tapa katsella maailmaa on muuttunut johonkin suuntaan. Harva varmaan kuitenkaan ajattelee suurista kysymyksistä samalla tavalla kuin esimerkiksi teininä. 

Toisaalta, vielä surullisempaa on ajatus siitä, ettei varmasti moni tunne itsekään omaa syvintä olemustaan. Emme välttämättä ikinä pysähdy miettimään, mitkä mielipiteistämme on oikeasti omia ja mitä me itse haluamme elämältä? Ovatko unelmamme sellaisia, mitkä joku toinen on meille myynyt ja istuttanut alitajuntaamme? Toteutammeko tälläkin hetkellä oikeastaan jonkun toisen tavoitteita? Kuinka paljon tavoittelemistamme asioista on aidosti niitä, jotka tuntuvat hyvältä sisimmissämme ja kuinka paljon niitä, jotka vain näyttävät hyvältä ulospäin.