Ulkonäköpaineista

Juttelen todella harvoin ystävieni kanssa ulkonäöstä. Se ei vain ole mielestäni mitenkään kovin mielenkiintoinen puheenaihe. Sisäinen maailma on aina kiinnostanut ja kiehtonut ulkokuorta enemmän. En myöskään kiinnitä muiden ihmisten ulkonäköön juurikaan huomiota, poislukien vaatteet. Niihinkin kiinnitän huomiota yleensä vasta siinä vaiheessa, kun ne poikkeavat jotenkin massasta.

Joskus ystäväni naureskeli sille, että en koskaan huomaa jos joku läheisistäni on vaikka käynyt kampaajalla, vaikka tyyli olisi muuttunut paljonkin. En tiedä mistä se johtuu, mutta jotenkin en vain osaa kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin. Tai sitten vain näen ihmiset eri tavalla kuin muut. 

Lähiviikkoina olen kuitenkin ajautunut tuttujen kanssa ulkonäköä ja etenkin sen parantelua käsitteleviin keskusteluihin ja minulle on tullut jotenkin yllätyksenä se, kuinka paljon ihmiset sitä pohtivat, kuinka paljon siitä kärsitään epävarmuutta ja kuinka paljon laitetaan esimerkiksi rahaa joidenkin "kauneusvirheiden" hoitamiseen.

Hullunkurisinta tässä on se, että kuuntelin näitä aluksi sellaisella lapsenomaisella mielenkiinnolla. Katselin, kuinka kuvankauniit ihmiset kertoivat oikoneensa hampaat, käyneensä kaikenmaailman laser- & vampyyrihoidoissa ja pohtivansa milloin ottavat ensimmäiset botoxinsa. Minulle selvisi myös ettei botoxia laiteta huuliin ja mitkä on Sibelius-rypyt. Tunsin itseni eläkeläiseksi, jolle nuoret yrittävät selittää Snapchatin saloja. Täysin ulkopuoliseksi. 

Mutta pian aloin miettiä, kuinka en ollut koskaan kiinnittänyt ihmisissä huomiota näihin asioihin aiemmin, joista he ovat tunteneet epävarmuutta. Mietin omaa alempaa hammasrivistöä, joka on täysin vinksallaan ja tunsin outoa alemmuudentunnetta. En suinkaan siitä, että ne olivat vinot, vaan siitä etten ollut koskaan edes ajatellut että kukaan kiinnittäisi siihen mitään huomiota.

Tuijotin kiloja, joita on kerääntynyt vyötärölleni ja talven harmaantamaa pintakuivaa ihoa, jossa jokainen virhe näkyy varsin selvästi. Mietin tukkaani, joka on ehtinyt kellastua, latvat kuivua ja juurikasvu ennättänyt vähän liian pitkäksi. Katselin itseleikkaamaani hiukan vinoa otsatukkaa, enkä saanut sitä millään asettumaan paikoilleen.

Yhtäkkiä olin kovin tietoinen siitä, että minussa on kamala määrä "kauneusvirheitä". Aloin miettiä, pitäisikö minun kiinnittää näihin asioihin huomiota, jos muutkin kerran niin tekevät? Satun olemaan alalla, joka on brutaalin ulkonäkökeskeinen. 

En tarkoita, etteikö minulla olisi ollut epävarmuuksia ulkonäköni suhteen aiemmin. Varmasti kaikilla on. Jotenkin silti olen aina ajatellut, että ne eivät määritä minua millään tavalla ja keskityn mielummin siihen, että persoonani on valloittavampi kuin ulkonäköni. Olen myös aina sivuuttanut nämä ajatukset sillä, että ei kukaan muu näihin asioihin kiinnitä huomiota, sillä enhän minäkään kiinnitä muissa ihmisissä. 

Yhtäkkiä katsoin erästä kampanjaa varten ottamiamme kuvia ihan eri silmillä. Tietokoneen näytöllä ei näkynyt enää mitään muuta kuin kaikki mahdolliset kauneusvirheet. Ja paljon enemmän kuin ne itse "virheet" ärsytti se, että kiinnitin ylipäätään sellaisiin asioihin huomiota! Yleensä olen katsonut valokuvassa ihan muita asioita. Valoa, asettelua, mielenkiintoisia kuvakulmia ja värisävyjä.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen kolmenkympin kriisi, tai sitten tämä on vain joku ohimenevä vaihe. Ainakin toivon palaavani täältä äkkiä siihen kuplaani, jossa tällaiset asiat eivät vaivaa päätäni. Haluan myös tehdä selväksi, etten pidä ulkonäköasioita pohtivia ihmisiä pinnallisina tai mitenkään typerinä. Olen joskus aiemmin kirjoittanut aiheesta näin:

"Olen miettinyt paljon pinnallisuutta elämäni aikana ja kummastellut, kuinka monet pitävät sitä jollain tapaa syvällisyyden vastakohtana. Pinnallinen ihminen on sellainen, joka keskittää energiaansa ja ajatuksiaan ulkonäköön, pintaan. Syvällinen ihminen ajattelee asioita pidemmälle, syvemmälle, eikä mieti ulkokuorta. Tässä tavallaan tehdään sellainen erottelu, että "no, kumpaan porukkaan haluat kuulua?".

Tässähän ei ole mitään järkeä. Ulkokuori ja sisin ovat ihan täysin eri asioita. Ennemminkin voisi verrata ulkonäköönsä huomiota kiinnittävän ja ulkonäöstä piittaamatonta ihmistä. Tai syvällisten ajatusten parissa viihtyvää ja kepeiden puheenaiheiden ystävää keskenään. Nämä ovat paljon validimpia vastakohtia, kuin syvällisyys vs. pinnallisuus. "

Tämän tekstin aihe ei siis suinkaan ole mollata heitä, jotka näitä asioita paljon miettivät. Vaan ehkä kyseenalaistaa sitä, kuinka joistain asioista tulee normi siinä vaiheessa kun tarpeeksi moni ympärillä käyttäytyy sen mukaisesti. Muistan kuinka joskus teininä kauhistelin hiustenpidennyksiä. Jo pelkkä ajatus siitä että laittaisin jonkun toisen tukkaa päähäni, oli niin absurdi että se tuntui suurinpiirtein yhtä kaukaiselta operaatiolta kuin silikonirintojen ottaminen. 

Kuitenkin pikkuhiljaa pidennykset yleistyivät kaveripiirissäni ja lähes jokaisella oli sellaiset. Siitä tuli niin normaalia, että tavalliset hiukset eivät enää näyttäneet tarpeeksi paksuilta, pitkiltä ja jollain tapaa riittäviltä. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että itsellänikin oli lopulta pidennykset monta vuotta. Vaikka olin alunperin pitänyt niitä ihan järjettömänä ajatuksena. 

En siis halua vertailla itseäni heihin, jotka käyvät tekemässä erilaisia kauneusoperaatioita, sillä niin tekemällä alkaa varmasti nopeasti uskomaan itsekin tarvitsevansa niitä. Pyrin jatkossakin keskittymään kaikkeen muuhun kuin ulkonäköön, niin muiden kuin itsenikin kohdalla. Ihan vain siitä syystä, että ulkonäköön keskittyminen saa minut todella onnettomaksi. 

Miten te suhtaudutte tähän kaikkeen?

Kommentit

raijairina

Tosi hyvä teksti! Mä kuuntelin just BookBeatistä Renee Engelnin kirjan Beauty Sick - tosi kiinnostava ja silmiä avaava kirja juurikin näistä teemoista! Siinäkin todettiin, että paras lääke ulkonäköpaineisiin on yleensä siirtää huomio niihin arvoihin, jotka itselle on elämässä oikeasti tärkeitä ja tietoisesti pyrkiä välttämään, että esimerkiksi kavereiden kanssa koko ajan jauhettaisiin ulkonäköön liittyvistä teemoista / laihdutusprojekteista / silmärypyistä tms.  

Mä olen onneksi saanut elää sellaisessa kuplassa, jossa ulkonäöstä murehtiminen on aika harvinaista. Siksi aina hätkähdän, jos joku kahvipöydässä murehtii ääneen pullan kaloreita tai kuntosaliohjaaja kehoittaa kyykkäämään, jotta päästäisiin kesäksi bikinikuntoon. ;) Tällaisten tilanteiden jälkeen huomaan aina itsekin miettiväni omaa ulkonäköäni vähän tavallista enemmän.

Elisa Lepistö

Kiitos vinkistä! Pitää laittaa lukulistalle :) Ja joo se on jännä miten paljon muiden ihmisten puheet vaikuttavatkaan. Oon miettinyt, että jos joskus itselle siunaantuu lapsia, niin tosta meinaan olla super tarkka. Ettei puhu omasta tai muiden ulkonäöstä ollenkaan, sillä se saa huomion keskittymään ihan vääriin asioihin. 

raijairina

Tää on niin totta! Oon ikuisesti kiitollinen omalle äidilleni siitä, että pitkälle teini-ikään asti kuvittelin, ettei aikuisilla ole ollenkaan ulkonäköön liittyviä paineita. :D

JuuliK (Ei varmistettu)

Mulla on pyrkimyksenä se, etten miettisi ulkonäköäni tai muiden, tai varsinkaan arvostelisi kumpaakaan. Periaatteena mulla on, etten oikeastaan puhu ulkonäköasioista ääneen ihmisten kanssa. En halua aiheuttaa kenellekään paineita, enkä myöskään halua viestiä ympärilleni, että arvottaisin ulkonäöllisiä asioita. Se toimii samalla itselleni viestinä: kun en puhu esim omista epävarmuuksistani, en lietso niitä itselleni ja ne pikkuhiljaa menettävät painoarvonsa pääni sisällä.

Elisa Lepistö

Tosi hyvin sanottu, oon ihan samaa mieltä! :) Ja pyrin kehujenkin kanssa keskittymään johonkin muuhun kuin ulkonäköön. 

Tasaraita

Poden kyllä välillä ulkonäkökriisiä. Yleensä se alkaa hiipiä silloin kun en pääse treenaamaan sairastelun takia. Eikä kyse ole varsinaisesti siitä, että paino nousisi tai keho ehtisi muuttua, vaan siitä, että olen tottunut liikkumaan ja tunnen olon hyväksi omassa kehossani silloin kun saan liikuttaa sitä. Liikkumattomuus aiheuttaa kriisin, joka on ehkä enemmän henkinen kriisi. En niinkään silloin tuijota itseäni peilistä, mutta minulla ei vaan ole hyvä olo omissa nahoissani. Se on asia, jonka vain tunnen kehossani. Vihaan tätä ja tiedän nykyään, että se kuuluu asiaan. Näin on aina ollut. Liikunta on siis enemmänkin henkinen juttu kuin ulkonäköön liittyvää.

Itse en katsele muita ihmisiä arvostelevasta vaan ihailen erilaisia ja yksilöllisiä kehoja ja kasvojen piirteitä. Tiedän monia upeita ja kauniita ihmisiä, jotka eivät mahdu median antamaan muottiin, mutta näyttävät mielestäni upeilta juuri sellaisina. Kun itse hetkittäin vauvun ulkonäköpohdiskeluun ja saan itseni kiinni ajatuksesta, että en täytä kaikkia tämän päivän ulkonäköihanteen vaatimuksia, mietin näitä ihailemania ihmisiä ja sitä, että eivät hekään täyty näitä ihanteita, mutta ovat silti upeita, joten miksi minunkaan tarvitsisi täyttää. Tämä jotenkin muistuttaa minua aina siitä, että me näemme toisemme erilailla kuin itsemme. Kukaan muu tuskin näkee minua samalla lailla kuin itse näen. Eikä sillä toisaalta ole oikeastaan edes merkitystä miten muut minut näkevät. Tärkeintä on että yritän itse nähdä itseni positiivisessa valossa.

Sinulla on ihanan terve tapa suhtautua ulkonäköön. Se on totta, että jos virheitä alkaa etsiä, niin kyllähän niitä löytää. Mutta entä jos ajattelisikin vaan, että nämä ovat minun ominaispiirteitäni, eivät virheitä. :) Ja sitä paitsi olet mielestäni tosi kaunis ulkoisesti, mutta myös sisäisesti, ainakin sellaisen kuvan olen blogisi perusteella saanut.

Itse omaan vähän persoonallisemman ulkönäön ja pisamia. Tai ainakin minulle on usein sanottu että olen jollain persoonallisella tavalla kaunis ja kasvoissani on jotain yksilöllistä. Olen ottanut tämän mielettömänä kohteliaisuutena ja olen ylpeydellä erilainen. Ajattelen, että tämä on minun ulkonäköni ja minusta on hienoa, että siinä on jotain erilaista kuin monella muulla.

Elisa Lepistö

Itsekin ihailen aina persoonallisen näköisiä ihmisiä. Yksilöllisyys on tosi upeeta, ihan kaikessa. Vaikka en kiinnitä juurikaan siihen ulkonäköön huomiota (tarkoitan tällä nyt vaikkapa painoa, pituutta, kasvonpiirteitä tai hiuksia), rakastan tarkkailla ihmisiä. Varsinkin pukeutumista, erilaisia nauruja ja persoonia, joistain tyypeistä kauas paistavaa karismaa ja jonkinlaista eleganssia mitä jotkin tuovat kaikkeen tekemiseensä. Sellainen joku "je ne sais quoi" on paljon merkityksellisempää kuin ulkoiset asiat. 

Uskon että monet tarkkailevat muiden ulkonäköä paljon armollisemmin kuin omaansa. Sitä omaa peilikuvaa kohtaan ollaan tosi armottomia ja kriittisiä, ihan turhaan. Oon ihan samaa mieltä sun kanssa siitä, että on tärkeintä se, millaisessa valossa itsensä näkee. Ja sellainen itsensä hyväksyminen ja armollinen suhtautuminen omaan kehoonsa näkyy taas siinä kaikessa muussa. 

Kohta 40 (Ei varmistettu)

Itse olen käynyt jonkinasteisen ikäkriisin myös läpi ja silloin yritin selvittää mitä itse pidin kauniina muissa ihmisissä: kohtelias käytös, empaattisuus, toisten tukeminen hyvissä ja huonoissa hetkissä ja hymy. Näillä asioilla vanhempikin leidi tai herra näyttää todella hurmaavalta ja nämä asiat jos puuttuu näyttää nuori ja nätti melko rumalta. Päätin että nuo positiiviset asiat saa myös riittää minussa :)

Elisa Lepistö

Allekirjoitan täysin! <3 Ja noi ominaisuudet on mielestäni paljon tavoittelemisen arvoisia kuin tietyn tuumakoon farkut tai 19-vuotiaan iho!

am_ (Ei varmistettu)

Vitsit tykkään näistä sun teksteistä. Tosi mielenkiintoista ja viisasta pohdintaa, mikä laittaa itsekin ajattelemaan :) olen ollut varsinkin teininä ulkonäkökeskeisempi. Nykyään 30 lähestyessä en enää samalla tavalla stressaa. Luulen, että sen jälkeen kun olen alkanut keskittyä arvoihini ja siihen, mikä on minulle elämässä tärkeää, ulkonäkö on jäänyt prioriteettilistalla alemmalle tasolle. Enemmän vaakakupissa painaa läheiset, terveys, hyvä olo ja henkinen tasapaino. Edelleen huolehdin ulkonäöstäni, mutta enää ei ole tarve muuttaa sitä kummemmin.

Olen myös alkanut kiinnittää huomiota siihen, etten kommentoi omaa tai muiden ulkonäköä keskusteluissa. Voin kehua vaatteita ja asuja, mutta muuten pyrin pitämään ulkonäköasiat pois keskustelusta. Itselleni tulee paha mieli, kun ystävät haukkuvat itseään ja ulkonäköään. Sen lisäksi että tulee tarve korjata heidän sanomisiaan, tulee mieleen onko minussakin vikaa kun minulla on jokin samanlainen ”virhe” kehossani..

Elisa Lepistö

Niin hyvin sanottu! Veikkaan ettei monet tajua, kuinka paljon hallaa saattavat aiheuttaa muille ihmisille ihan vain omaa ulkonäköään arvostelemalla. Olen miettinyt monesti kuinka olen teininä raivolahduttaessani ja omaa kehoa haukkuessani varmasti aiheuttanut myös muille epävarmuutta omasta vartalosta. Sitä ei vain tajua siinä vaiheessa, kun suhtautuminen siihen omaan kroppaan on niin vääristynyt. Musta on myös hassua, että omasta ulkonäöstä on ollut kaikkein epävarmin silloin kun on ollut tavallaan "parhaassa iässä". Ja nyt kun ikä alkaa näkyä, osaa suhtautua ihan erilaisella rakkaudella siihen kehoonsa. 

Emma Wi (Ei varmistettu)

Osui ja upposi. Oon näissä jutuissa ihan samanlainen kuin sä! En ikinä huomaa kampaajakäyntejä tai laihtumisia, ellei muutos ole todella radikaali. Minuakin ärsyttää jako syvällisiin ja pinnallisiin ihmisiin, ja olen myös kokenut tuon, että välillä tekee ihan pahaa kuunnella, kun joku kriiseilee jostain oikeasti täysin turhasta ulkonäköön liittyvästä asiasta. Tulee sellainen olo, että pitäisikö olla itsekin tyytymätön ja että jos joku vihaa jotain pientä yksityiskohtaa itsessään niin paljon, niin mitä hän näkee, kun katsoo minua?! Tulen näistä keskusteluista onnettomaksi, sillä alan samoin kuin sinäkin, tiedostamaan omia virheitäni ja muutamaan otteeseen on tullut myös pohdittua, pitäisikö vaihtaa seuraa.

Pukuhuonekeskustelut lihomisista ovat ehkä kamalimpia, kun ihan oikeasti, elämäähän se pieni painonvaihtelukin on, ja let's face it, siihen photoshopattuun naisen muottiin, jossa vatsassa ei näyttäisi olevan mahalaukkua tai muitakaan sisäelimiä ei mahdu meistä juuri kukaan, jos on esim. syönyt jotain hiljattain... :D Silti tuntuu, että ikään kuin kaikkien pitäisi vuorotellen arvostella omaa vartaloaan noissa tilanteissa, ja että olen tosi ylimielinen, jos olen sinut kehoni heikkouksien ja vahvuuksien kanssa. Olen yrittänyt kääntää tätä lähipiirini keskusteluissa niin, että kysyn, sanoisiko ihminen noin parhaalle ystävälleen ja sen jälkeen herätellyt pohtimaan, miksi hän sitten puhuu niin itselleen.

Olen kyllä välillä epävarma kehostani. Lopulta kuitenkin tuntuu, että kyse on enemmän siitä, mihin keskittyy. Sisäiseen vai ulkoiseen ja heikkouksiin vai vahvuuksiin. Luin myös hiljattain tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiset ovat keskimäärin tyytyväisimpiä kehoonsa noin 60-vuotiaina. Tyytyväisyys omaan ulkonäköön lienee siis jotain ihan muuta kuin ulkoista virheettömyyttä.

Arvostan myös sellaisia sisällöntuottajia, jotka näyttävät aitoa kehoaan. Ymmärrän, että suosituimmat tilit ovat usein niitä imarreltujen kuvakulmien ja muokkausten mestareita, mutta mielestäni tässä vastuullista on edes silloin tällöin postailla jotain muutakin, ihan vaan herätykseksi. Siitä tulee sellainen fiilis, että ai niin, ei meistä kukaan ole täydellinen.

Elisa Lepistö

Tosta viimeisestä oli hyvä esimerkki vähän aikaa sitten kun laulaja Evelina postasi Instagramiinsa kaksi kuvaa, joista toinen oli "vatsa sisään vedetty, keho juuri oikeanlaisella mutkalla" kuva ja toinen luonnollisessa tilassa oleva. Se oli loistava muistutus siitä, että some on juurikin näitä pieniä hetkiä ja oikeita kuvakulmia pullollaan. Ei niihin kannatakaan verrata itseään. 

Muistan myös joskus käyneeni näyttelyssä, jossa oli kuvattu erilaisia kehoja kahdessa eri asennossa. Oli ensin sellainen mahdollisimman hyväryhtinen,linjakas ja aistikas asento jossa keho näytti pitkältä, hoikalta ja perinteisten kauneusnormien mukaiselta ja toisessa kuvassa sama kroppa oli kuvattu mahdollisimman epäimartelevassa asennossa vatsamakkaroineen ja selluliitteineen. En muista nyt taiteilijaa, mutta kuvat jäivät mieleeni pitkäksi aikaa. 

Ja toi on muuten hyvä kehotus tuo, että miettii aina että sanoisiko parhaalle ystävälleen niitä asioita joita itselleen sanoo. Joku lukijani joskus sanoi myös, että kun meinaa alkaa kritisoimaan ja sättimään itseään, pitäisi ajatella itsensä lapsena vastaanottamaan haukkuja. Se on mielestäni todella pysäyttävä harjoitus myös. Tulee ihan eri tavalla empaattisemmaksi itseään kohtaan ja samalla myös armollisemmaksi. <3

seljasofia (Ei varmistettu)

Mielenkiintoista pohdintaa, johon samaistun pitkälti. Olen kasvanut hyvin ulkonäkökeskeisessä kasvuympäristössä, jossa jonkinnäköinen syömishäiriö oli enemmän pääsääntö kuin poikkeus. Tässä meidän ystäväporukassa on kehittynyt vähän kuin sanaton sopimus, että painosta ja oman kehon tyytymättömyydestä ei juurikaan puhuta. Erityisesti tässä oli opeteltavaa nuorempana, kun omissa ystävissä on erikokoisia ja näköisiä ihmisiä, joiden mielestä ei varmasti tunnu kivalta, kun valitetaan vaikka siihen eri varsinaisesti tarvetta olisikaan. Tämä ei kuitenkaan omalla kohdallani poista erityisesti painoon ja omaan kokoon liittyviä epävarmuuksia ja olenkin paljon pohtinut, että mistä nämä epävarmuudet johtuvat. Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on vain mukavampi olla, kun painoa on muutama kilo vähemmän ja olo näin ollen kevyempi. Tähän ei taas kukaan muu voi juuri vaikuttaa, joten olen todennut, että itse "valittamisen" voin pitää itselläni.

Toinen mielenkiintoinen pointti on esimerkkisi hiustenpidennyksistä, joka pätee varmaan suurimpaan osaan trendeistä; kun jotain tiettyä juttua näkee ympärillä riittävästi, muuttuu se itselle myös normiksi. Tätä on hauska verrata joskus, kun lähimpien ystävieni kanssa meillä kellään ei ole hiustenpidennyksiä, ripsienpidennyksiä, geelikynsiä yms. jotka ovat kuitenkin nykypäivänä ihan tavallisia juttuja osana kauneudenhoitoa, niinpä välillä tuntuukin, että on ihan tippunut kyydistä, kun ehostetaan itsemme ihan niillä samoilla konsteilla kuin 10 vuotta sitten. Luulenpa, että tilanne olisi ihan toinen, jos jollain sattuisi olemaan käytössä esim pidennykset, koska kyllähän ne näyttää hyvin laitettuina myös todella hyvältä :)

Torey
Näissä neliöissä

Mä jotenkin toivoisin, että hiljalleen alettaisiin palaamaan siihen muokkaamattomampaan versioon itsestä. Tai siis, että saisi olla pidennykset tai geelikynnet jne. Mutta että ne ei olisi niin valtavan huomiota herättäviä. Luonnollisuus saisi tulla taas muotiin. Ja se, ettei arvosteltaisi niitä mahdollisia tulleita kiloja tai ihon "virheitä". Vaan niistä tulisi taas ihan normaaleja asioita.

Sen sijaan, että tavoiteltaisiin isoja tissejä, pyöreitä peppuja, sicpackeja, pulleita huulia, räpsyripsiä ja tuuheaa tähkäpäätukkaa, todettaisiin, että hitto sitä ollaan ihan hyviä ihan tavallisen näköisinä itsenämme.

 

Olen aihetta liipaten kirjoitellutkin lähiaikoina:

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/12/14/paino-ei-saa-maarittaa-meita/

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/12/10/maailma-on-vinksahtanut/

Torey
Näissä neliöissä

*sixpackeja

Mun mielestä on myös tärkeätä muistaa että kaikista noista luettelemistasi asioista tulee ongelma vasta siinä vaiheessa kun niistä TEHDÄÄN tavoittelemisen arvoisia. Nuo asiat mitä listasit on sellaisia jotka osalla ihmistä on luonnostaan, ja siten nimenomaan se muokkaamaton versio itsestä. Esim. mulla on peppuun ulottuva tuuhea tukka ilman mitään poppakonsteja (mun "hiustenhoitorutiini" on Doven shampoolla pesu 3 x viikossa). Ja sixpack ja pyöreä peppu saattaa olla urheiluharrastuksen sivutuote.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mutta silloinhan et tavoittele sitä tukkaa pidennyksillä, vaan sinulla vain on sellainen. Ja on eri asia, jos pikajuoksijalla on lihaksikas alakroppa, kuin pumpata rautaa vaan saadakseen samanmoisen perseen ku Kardashianin klaanilla.

Kommentoi