Soap & Skin
Ilahduin suuresti siitä, että vuonna 1990 syntyneen itävaltalaisen Anja Plaschgin sooloprojekti Soap & Skin on osoittanut jälleen elon merkkejä, tällä kertaa jonkinlaisen Lähi-itä-fiilistelyn kautta.
Kuva: vienna.at
Synkkä, mahtipontisuuden ja minimalismin rajapinnoilla kiikkuva elektroninen musiikki lainaa isosti taidemusiikin puolelta, ja seos kuorrutetaan lauluäänellä, joka tuo mieleen etenkin aksenttinsa puolesta Nicon. Meikäläisen ei siis edes tarvitse varmaan perustella mikä tässä musiikissa viehättää. (Ne jotka tuntevat yhtään musiikkimakuani, tietävät, että synkkyys on hyve, jonkinlainen orkesteri-instrumentaatio välttämättömyys, urkupisteet ja mollisoinnut pääosassa, pianosta, tummasta naisäänestä ja kuoro-osuuksista saa plussaa.)
En osaa muuta kuin ihailla ja hehkuttaa tätä tyyppiä, joka nimeää vaikutteikseen muun muassa lempisäveltäjäni Sergei Rahmaninovin, Arvo Pärtin, Björkin, Nicon ja Aphex Twininkin. Juuri tällaista ainakin oma maailmani toisinaan kaipaa. Masentavaa itsetuhosoundia.
Joku uskoo jumaliin, minä kaikkivoipaan musiikkiin.
https://www.youtube.com/embed/xd9LpME3jnk” width=”420″>
”Her Wagnerian avant-rock assault is impressive, but she also spends half the night slumped over her grand piano and laptop cooing half-whispered ballads of woozy desolation and inconsolable loss. She is Austria’s answer to Lana Del Rey, Nick Cave and Nine Inch Nails in one unlikely one-woman package. And still, amazingly, just 21.” (The Quietus, 2012)
