Viime viikon perjantaina 20. elokuuta täytin 30 vuotta.

En ehkä puhuisi kolmenkympin kriisistä, mutta jollain tavalla pyöreiden täyttäminen on laittanut miettimään omaa elämänvaihetta ja sitä mitä haluan tulevalta.

Kuten monella ikätoverillani, mullakin on menossa nyt ne kuuluisat ruuhkavuodet. Äitiys on yksi suurimmista (ehkä se suurin) unelmistani ja se on kaikista palkitsevin tehtävä mitä voi olla. Rakastan olla äiti, ja kotiäitinä oleminen on ollut pääsääntöisesti ihanaa, mutta jollain tapaa äitirooliin jää ”jumiin”. Kun on ollut lähes 2,5 vuotta kotona, työelämä tuntuu todella kaukaiselta. Nämä kotiäitivuodet menee ihan älytöntä vauhtia, ja pian mun on todella alettava miettimään mitä haluan tehdä sitten kun lapset kasvavat.

Jatkanko vanhassa työpaikassani tapahtumatuotannon parissa, tai onko sillä alalla enää koronan jäljiltä töitä? Miten ylipäätään sopeudun työelämään kun olen ollut niin kauan poissa? Toisaalta kokonaan uuden alan opiskelu houkuttaisi, mutta miten sovittaa yhteen perhe-elämä ja opiskelu? En vielä tiedä tulevasta, mutta yhden tärkeän oivalluksen työelämästä olen äitiysvapaan ja hoitovapaan aikana tehnyt. Työn täytyy olla mulle itselleni merkityksellistä, jotain sellaista jonka parissa todella haluan olla. Sen täytyy tukea elämän muita osa-alueita ja antaa jaksamista sen sijaan että se veisi kaiken energian – jos tiedätte mitä tarkoitan.

 En tiedä oliko näissä pohdinnoissa oikeastaan sen kummemmin mitään pointtia – tällaisia ajatuksia tulee käytyä läpi aina silloin tällöin, varsinkin näin uuden vuosikymmenen alkaessa.

Muita samojen mietteiden kanssa painiskelevia?

(ps. näin kirjoitettuna tämä kuulostaa juurikin siltä kolmenkympin kriisiltä…)

kuvat: synttäripäivä sujui kotona perheen ja kakun parissa, best <3

SEURAA:

Instagram  //  Pinterest