Uusi vähähiilarinen elämäni

Päätin alkaa laihduttaa. Siis ihan päätin. Alkuun tärkein pointti.

  1. Enää en laihduta ulkonäön vuoksi. En koe olevani suohirviö tai järkyttävän läski. Olen viihtynyt tässä koossa jo viitisen vuotta. Opin jo hyväksymään oman kokoni. Suosittelen body positive -ajattelua ihan jokaiselle. Kaikki vartalot on okei.

Jatketaan juttua.

Olen oman laihduttamiseni asiantuntija. Olen laihduttanut useita kertoja ja pudottanut yhteensä ainakin noin 60 kiloa eri kohdissa elämääni. Ensin laihdutin lapsena, sitten laihdutin nuorena. Painonvartijoiden konstien avulla kilot karisivat. Luulin silloin laihduttamisen kuuluvan naiseuteen ja naisen elämään. Ajattelin vain hoikan tytön olevan kaunis ja poikien mieleen. Lihavuus oli noloa ja rumaa. Muistan edelleen sen järkytyksen, kun paino ei alkanutkaan enää nelosella vaan vaaka näytti 50 kiloa painoa. Olen noin 158 cm pitkä. Syömiseni oli tuolloin todella vinoutunutta. Päiväni ainut ateria saattoi olla Tupla-patukka.

Nuorena aikuisena bussi vaihtui henkilöautoon ja kouluruoka siirtyi Mäkkäriin. Portit aukenivat kaikkien mahdollisten herkkujen ja hyvien ruokien maailmaan, jonne ei aiemmin maaseudun tytöllä ollut asiaa. Siis ruokahan oli hyvää! Alkoi jojoilu. Vuorotellen nautin ruuasta ja laihdutin. Kaikki tuli kuohuvan siiderin paineella takaisin. Ainoastaan peilikuvan vuoksi rääkkäsin itseäni. Karppasin ja sen jälkeen alakarppasin. Ahdistuin, kun vuosia vanhat vaatteet eivät mahtuneetkaan päälle.

Elämä rauhoittui. Minut ja vartaloni hyväksyttiin muiden toimesta. Itse en ollut vieläkään tyytyväinen. Kaksi lasta synnytettyäni laihdutin PT:n avulla rytinällä noin parikymmentä uutta ja vanhaa raskauskiloa. Sitten sain kaksi lasta lisää. En nähnyt enää varpaitani. Se oli ihan uutta. Olin isoimmillani koskaan. Neljän lapsen äitinä minulla ei ollut aikaa laihduttaa.

Koin siitä suurta huonommuutta, kun ”minulla ei ole aikaa laihduttaa”. Sehän on tekosyy. Aina on aikaa itselle. Aina pitää olla aikaa kokata, leipoa, jumpata, pumpata ja juosta ulkona itsesi hyväksi. Aina pitää satsata itseensä.

Se ei nyt vain mennyt niin. Mieheni tekee kolmivuorotyötä. Aikani meni lapsilleni 6-0. Kilot jäivät. Ne pysyivät. Varmasti olen ihan ansaitusti jonkun mielestä täysi luuseri, kun en löytänyt aikaa pumpata pakaroita pienemmäksi. Huonoa ajankäyttöä, eikö? Vaati työtä päästä noiden ajatusten yli. Opettelin pienin askelin olemaan armollinen itselleni.

Opettelin pala palalta, sentti sentiltä hyväksymään omaa vartaloani. Pieni lapsi sanoi: ”Äiti, olet ihanan pehmoinen” tai ”Äitien kuuluu olla pehmeitä ja lämpöisiä”.  Kysyin mieheni mielipidettä peilikuvastani: ”Siinähän on ihan soiva peli”.

Aloin ymmärtää, miten ulkonäkö on tasan se, mitä sinä itse peilissä näet. Kauneus on katsojan silmässä ja niin. Jokainen vartalo on erilainen. Tällä pallolla on tilaa kaikenlaisille vartaloille. Ole ylpeästi sinä.

Tee bikinivartalo. Ota bikinit ja lisää siihen vartalo. Piste.

Minä uskalsin ostaa ja pukea ylleni ensimmäiset bikinini 39-vuotiaana. Kukaan ei tuominnut minua rannalla.

Koska viimein neljänkympin kohdalla opin jotain tärkeää, tuntuu rikolliselta aloittaa laihduttamaan. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä ajatuksesta, etten tee sitä ulkonäön vuoksi. Olen sen näköinen kuin olen.

Nyt vihdoin olen tilanteessa, jossa minulla on aikaa itselleni. Nuorimmainen on kolme vee. Hän ei enää syöksy pää edellä sementtiin, jos käännän selkäni hetkeksi.

No, miksi se sitten laihduttaa?

Ylipaino ei tarkoita automaattisesti sitä, että on sairas tai terveys on kriittisessä tilassa. Olen kuullut lauseen: ”Miten sinulla voikin olla näin hyvät verikokeiden tulokset, vaikka oletkin tuollainen keskivartalolihava”. Kävin viime viikolla verikokeissa. Kaikki kunnossa. Ei ole edes kolesterolia.

Minulla kuitenkin on terveysongelma nimeltään niska-selkä-hartia. Selkäni on ollut aina huono eikä paremmaksi muutu. Niskaan kasvaa kyttyrä. En enää keksi muuta vaihtoehtoa helpottaa kroonista särkyä, kuin yrittää saada etureppua kevyemmäksi.

Kuten luit, olen kokeillut jo vähän kaikkea. Tiedän, mikä toimii minulla ja mikä ei varmasti toimi. Netti on täynnä erilaisia valmennuksia. Ostin alennuksessa olleen 8viikkoa valmennuksen osoitteesta: https://www.8viikkoa.fi/valmennukset 

Valmennus perustuu vähähiilariseen ruokavalioon. Aluksi noudatin tarkkaan annettua ruokavalioa ja kokkasin omat sapuskani sen mukaan. Nyt osaan jo valmistaa ruokani ilman ohjeita. Paino on pudonnut kilon per viikko.

Siirtyminen vähähiilariseen on ollut yllättävän helppoa. En koe nälkää ja saan kuitenkin syödä maistuvaa, hyvää ruokaa monipuolisesti. Aion olla kuitenkin itselleni armollinen tämänkin projektin suhteen. (Viime viikonloppuna söin yhden pienen pienen pienen pallon jätskiä -shhhh…)

Hiilarihomman oheen aloitin toisenkin ennenkuulumattoman asian. Käyn kerran viikossa ohjatulla kuntosalitunnilla. Kävin ekan kerran tällä viikolla ja kaikki meni hyvin. En jäänyt kiinni mihinkään laitteeseen, kukaan ei tuijottanut tai kertonut, että teen jotain ratkaisevan väärin. En ole käynyt kuntosalilla varmaan noin kahteenkymmeneen vuoteen. Jos nyt käyn edes kerran viikossa, se on kova juttu ja selkäni hurraa.

Sanon vielä kerran, että aion olla itselleni armollinen. Toivon, että saan apua kipeään selkään.

Hyvinvointi Ruoka ja juoma Hyvä olo Terveys

Meille tuli uusi kissanpentu!

”Äiti, mä en voisi kuvitella mun elämää ilman eläimiä” sanoi neiti kymppivee ja ymmärsin hänen näkökulmansa ihan täysin. Itsehän olen ollut niin iso ihmishirviö, jotta sysäsin aikoinaan poikakaverikandidaatin astman vuoksi luiskaan. En voisi kuvitella mun elämää ilman eläimiä. Mainitsin tästä neiti kymppiveelle ja hän nauroi. Meillä on selvästi sama kieroon kiertynyt DNA.

Neiti kymppivee on jaksanut muistuttaa miten hän heti, siis HETI, kun muuttaa pois kotoa hankkii japaninpystykorvan ja chihuahuan.Millään hän ei kuitenkaan jaksaisi sinne asti odottaa, joten miksi ihmeessä meidän Maisa Mäyräkoiralle ei voi hankkia koiraystävää? Niinku heti? Kukas sen yöpissattaisi? Varmaan minä samoilla silmäpusseilla, kun saatan herra kolmeveetä öisin omaan sänkyynsä.

Meille ei tule koiranpentua juuri nyt. En sano ei, vaan sanon myöhemmin.

”Äiti, meidän Sissi-kissi tarvitsee kaverin” sanoi neiti kymppivee. Vastasin, että voi aloittaa isämiehestä. Minähän lähden vaikka heti hakemaan kissaa, mutta isämies on haastavampi suostuteltava.

Ja neiti aloitti. Sunnuntaina hän sai myöntävän vastauksen. Tiistaina haimme kissanpennun kotiin.

Milo / Milou / Milu (nimi hakee muotoaan) muutti meille luovutusikäisenä karvapallona. Hän on ”ihan tavallinen kissa” eli ei edusta eksoottisia kissarotuja. Toivon, että hän on hieman pitkäkarvainen. Korvat ovat ainakin kovin pitkät. Ääni on pieni, mutta riittoisa.

Kissojen tutustuttaminen alkoi pysähtyneellä, suorastaan kaurismäkeläisellä tunnelmalla. Se oli kuin vanhasta länkkäristä, jossa cowboy-hattuiset hemmot tuijottavat toisiaan tyhjällä kadulla.

Onneksi kissat jo kohta haistelivat toisiaan. Milo yritti leikkiä, mutta Sissi oli turhan kovatassuinen. Nyt olemme siinä kohdassa, jossa vuorotellen toista kiinnostaa ja toinen istuu hiljaa kuin egyptiläinen kissapatsas. Onneksi pahempaa El Gato Diablo -tilannetta ei ole sattunut. Uskon, että näistä tulee hyvä pari!

Maisa Mäyräkoira sen sijaan taisi muistaa, mitä kissanpentu tarkoittaa. Hän istuu heti valmiiksi silmät kiinni, jos Milo tulee lähemmäs. Sieltä kun läsähtää silmille ihan varmasti pieni piikkihanska.

Kyllä ei ole tylsää meillä!

Milo on ihana <3

Koti Oma elämä Ystävät ja perhe Lapset