Ihana, epätäydellinen kehoni – #MuhkuraManifesti

blueberry-2598341_1920.jpg

Katselin ohjelmaa nimeltä Jenny+ Yle Areenasta. Se käsitteli kehovihaa. Sitä, kuinka jopa 5-vuotiaat tytöt vihaavat kehoaan ja pitävät sitä rumana. Muistan myös, kuinka itse olin lapsena tukeva ja huomasin sen toki itsekin. Ei kovasti auttanut, kun vakuutusta varten piti käydä lääkärissä ja lääkäri totesi minun kuullen, että vakuutus ei kata tiettyjä juttuja, koska olen ylipainoinen. Koulussa terveydenhoitaja sanoi, että painoa ei saisi tulla yhtään lisää, vain pituutta pitäisi kasvaa. Kerran ala-asteen liikuntatunnilla pidetyn juoksukilpailun jälkeen opettajani kertoi luokan edessä, miksi luultavasti tulin aina viimeiseksi juoksukilpailuissa. Koska painavampaa kehoa on raskaampi liikuttaa. Kaikki painoon liittyvä on painunut syvälle mieleen. Opin, että kehossani on jotain vikaa ja se on ruma.

Yläasteen aikaisissa kuvissa olen hoikka. Samoin lukiokuvissa. Muistan painaneeni n. 50 kiloa ja pituutta minulla oli silloin, ja on edelleen, 158 cm. Silti tunsin olevani lihava ja olin vahvasti sitä mieltä, että kellään ei ole niin leveät reidet ja iso peppu kuin minulla. Olin varma, ettei kukaan voi minusta tykätä, koska olen ruma ja kehoni näyttää kamalalta. Kehonkuvani oli todella vääristynyt.

Sain kaksi lasta alle 25-vuotiaana, ja raskaudet jättivät oman jälkensä ja aika monta ylimääräistä kiloa kehooni. Muutama vuosi raskauksien jälkeen kilot alkoivat kuitenkin pudota kuin itsestään. En muista tehneeni mitään erityistä. Olen aina tykännyt liikunnasta ja ollut kiinnostunut ravitsemuksesta. Olen lukenut aiheesta todella paljon ja tiedän varmasti keskivertoa enemmän siitä. Ei siis ollut juttu eikä mikään saada raskauskiloja putoamaan. Edelleen olin sitä mieltä, että kehoni on ruma ja minä olen ruma. Olen luonnostaan kurvikas, mutta en osannut nauttia siitä, vaan häpesin sitä. En nähnyt kehoni kauneutta vaan näin selluliittia reisissä ja takamuksessa, raskausarpia ja roikkuvaa nahkaa.

Avioeron aikoihin meni monta kuukautta, että en saanut alas oikein mitään ruokaa. Olin kai niin shokissa. Vaikka olisi ollut nälkä, tuntui jokainen suupala vain tarttuvan kurkkuun. Lopulta yksi kaverini sanoi, että nyt sinun on vain syötävä, vaikka ei tekisi mieli. Hän on ammatiltaan personal trainer ja tehnyt paljon työnsä puolesta ruokavalioita. Hän teki minulle listan, kuinka paljon minun on syötävä päivittäin. Aloin syödä ja aloin käydä päivittäin juoksulenkeillä. Huomasin painon putoavan kuin itsestään. Paino vaan tippui ja tippui. Painoin alle 50 kiloa hoikimmillani. Pidin aiheesta blogia ja kieltämättä nautin siitä, että sain kehuja upeasta vartalostani. En kuitenkaan ollut itse tyytyväinen. Löysin aina jotain virheellisiä kohtia kehostani. Blogin kuviin valitsin tarkoin oikeasta kulmasta otetut kuvat, joissa ei näkynyt selluliitti eikä kauhean paksut reiteni. Nyt mietin, miten alle 50 kiloisella ihmisellä voi olla paksut reidet. 

Koko elämäni on ollut taistelua vaakaa vastaan ja omaa peilikuvaa vastaan. Nyt en ole aikoihin käynyt vaa’alla, mutta olen tietoinen, että se näyttää enemmän kuin pari vuotta sitten. Tunnen silti olevani ihan ok. Oikeastaan olen alkanut tykätä kehostani. Olen aika mukavan kurvikas näin pieneksi naiseksi. Jos nyt jossain on vähän ylimääräistä selluliittia, niin sielläpähän on. En kuole ensimmäisenä nälänhädän uhatessa. Jenny+ ohjelmassa eräs haastateltava kertoi päättäneensä lopettaa laihduttamisen. Minäkin päätin nyt. En tietenkään tarkoita, että kurvaisin kauppaan ostamaan levytolkulla suklaata ja alkaisin perseillä ihan tarkoituksella. Elän kuten ennenkin, mutta vaaka saa elää omaa elämäänsä ja minä omaani. Ei se koskaan ystävältä tuntunutkaan. Ei oma kehonkuva tietenkään sormia napsauttamalla muutu ja varmasti vielä tuskailen kaupan sovituskopissa tunkiessani päälle kiristäviä farkkuja tai mennessäni uimarannalle bikineissä. En voi päättää yhtäkkiä olevani tyytyväinen. Sen sijaan voin yrittää olla armollisempi itseäni kohtaan ja opetella pitämään kehostani.

DSC_0033.jpg

Kuva, jota en ajatellut kehtaavani julkaista. Kuva, jossa näkyy selluliittia.

Mitä voin tehdä sen eteen, että jokainen tuntisi olonsa sopivaksi ja hyväksi? Voin olla moittimatta omaa epätäydellisyyttäni. Voin olla arvostelematta muiden ulkonäköä. Voin myös näyttää ylpeästi kehoni muhkurat ja olla lisäämättä sosiaalisessa mediassa täydellisyyden illuusiota. En ole koskaan sanonut lapsilleni, ettei herkkuja saa syödä liikaa, ettei liho. Sen sijaan olen sanonut, että herkkujen sijaan keho tarvitsee kunnollista ravintoa, jotta siitä tulee vahva ja terve. En muista, että olisin aiemminkaan lasteni kuullen kommentoinut kenenkään ulkonäköä esimerkiksi telkkarissa. Tästä lähin kiinnitän vielä enemmän huomiota siihen, että en vahingossakaan lipsauta suustani mitään muita arvostelevaa. Sen sijaan voisin opetella jakamaan enemmän kehuja. Monesti ajattelen jonkun näyttävän kauniilta ja upealta, ja saatan ihailla tapaa, jolla hän kantaa kehonsa. Silti jätän sen sanomatta ääneen. Ensi kerralla voisin sanoa. Voisin kai sanoa myös itselleni, että näyttääpä pyllyni hyvältä näissä farkuissa ja onpa minulla kauniit, naiselliset reidet!

Kuva 1: Pixabay

 

Kommentit (2)
  1. Ei saa näin toimitusta itkettää <3 Kiitos mielettömän ihanasta ja tärkeästä postauksesta. Jaamme sen tänään Lilyn ja Trendin Facebookissa.

    1. Kiitos! Mukava olla osallisena tärkeän asian puolesta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *