Parinvalinta – järjellä vai viettien varassa?

adult-1867428_1920.jpg

Eilen katselin telkkarista ohjelmaa, jossa sivuttiin parinvalintaa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan naiset valitsevat kumppaninsa tuoksun perusteella. Tutkimuksessa naiset olivat haistelleet miesten t-paitoja ja kertoneet sitten, mikä niistä niistä oli miellyttävimmän tuoksuinen. Selvisi, että naiset valitsivat tuoksun perusteella miellyttävimmäksi miehen, joka on geeneiltään mahdollisimman erilainen kuin he itse. Mahdollisimman monimuotoinen geeniyhdistelmä takaa jälkeläisille hyvän immuunijärjestelmän. Naiset pystyvät siis haistamaan geenit. Miehillä tällaista ominaisuutta ei ole. Sen sijaan miesten parinvalinnassa vaikuttaa enemmän kumppanin piirteiden symmetrisyys, joka liittyy hyvään geeniperimään. Vapaassa valintatilanteessa luonto ohjaa parinvalintaa voimakkaasti. Nykyisin iso osa kumppanin etsinnästä on siirtynyt internetiin, ja siinä piilee yksi iso ongelma: ruudun takana olevaa kumppaniehdokasta on vaikea nuuhkia!

Harva myöskään ensitreffeillä päätyy tarkemmin haistelemaan vierasta ihmistä. Kohtelias tervehdyshalaus harvoin on niin intiimi, että siinä pääsisi käsiksi toisen ominaistuoksuun. Sitä paitsi, jos se on häivytetty runsaalla määrällä hajusteita, on tehtävä entistä haastavampi. Kuinka paljon vaivaa säästyisi taas treffailuhommissa, jos voisi ihan suorilta ensin tuoksutella miehiä ja sen perusteella valita treffiseuralaisensa? Pöytälaatikkoyrittäjänä huomaan jälleen yhden markkinaraon. Vähän jotain erilaista Tinderin ja deittisivustojen lisäksi parinhakumarkkinoille. Miehet lähettävät pari päivää käytössä olleet t-paitansa ja naiset voivat käydä niitä sitten haistelemassa ja valita parhaan. Miehille riittää naisten kuvien katselu ja niistä parhaimman valinta. Näiden perusteella luodaan täydellinen osuma!

Kokemuksesta voin sanoa, että tuoksulla on merkitystä. Ne miehet, joihin olen elämäni aikana rakastunut, ovat tuoksuneet minun nenääni huumaavan hyviltä. Vaikka en enää haaveile lisääntymisestä, en voi mitään sille, että toimin evoluution tarkoittamalla tavalla. Ihan tahtomattani. Onko kumppanin valinnassa järjellä mitään tekemistä? Nuorempana tuskin on. Itse ainakin ihastuin silmittömästi tyyppeihin, joihin tällä järjellä en voisi ikinä ihastua. Treffeille olen nykyisin lähtenyt miesten kanssa, joiden kanssa olen arvellut löytyvän keskusteltavaa ja joiden ajattelu on omasta mielestäni järkevää ja arvot samantyyppiset kuin itselläni. Olen siis ollut hyvin järkevä siinä, kenen kanssa olen päätynyt edes tapaamaan. Ja tässä tulos: sinkkuna edelleen! Pitäisikö jo muuttaa taktiikkaa?

Tässä taitaa olla ongelman ydin. Syy sille, miksi toisille pariutuminen on niin helppoa ja toisille ei. Geeniensä puolesta kumppaniksi kelpaavia eli minun geeneistäni mahdollisimman paljon poikkeavia varmaan löytyisi pilvin pimein, mutta ei niinkään heidän joukostaan, josta heitä järjellä etsin. Kumppanin henkisinä ”kriteereinä” olen pitänyt kykyä ajatella asioita monesta näkökulmasta, keskustelutaitoa ja halua pohtia asioita syvällisesti. Kun itse olen vastaavanlainen pohdiskelija, niin ehkä juuri ne pohdiskelijageeneillä varustetut tyypit ovat liian lähellä geeniperimääni! Olen ajautunut marginaaliin, koska en kuitenkaan osaisi ajatella kumppanikseni ihmistä, joka ajattelisi mustavalkoisesti eikä hänestä saisi seuraa monimutkaisiin maailmanparannuskeskusteluihin. Tähän kun vielä lisää sen seikan, että miehelläkin on jonkin verran päätösvaltaa asian suhteen, niin vähiin käy mahdollisuudet. Toisaalta, onhan maailmassa n. 7,6 miljardia ihmistä, joten kai niiden joukosta luulisi löytyvän yksi molemmat kriteerit täyttävä.

P.S. Pitäisikö Ensitreffit alttarilla-sarjan tekijöiden huomioida psykologian lisäksi myös biologinen yhteensopivuus? Jonkinlainen geenikartoitus ennen parien valintoja? 🙂

 

Suhteet Rakkaus Terveys Ajattelin tänään

Saako hyvää tekemällä ansaita Suomessa?

michelangelo-71282_1280.jpg

Tänään on julkisuudessa riepoteltu Brother Christmas ry:n toimintaa. En tapauksen taustoja sen kummemmin tiedä, enkä puolustele ketään tai ole ketään vastaan. Silti tämmöisen kohu-uutisoinnin keskellä tulee mieleen, miksi halutaan vahinkoa toiminnalle, jolla on autettu todistettavasti monia? Eikö Suomessa ole muutenkin aivan liian vähän niitä, jotka käyttävät aikaansa tehdäkseen jonkun ihmisen elämästä paremman? Olen miettinyt suomalaista yhteiskuntaa ja sen arvoja. Auttamista arvostetaan ja se on helposti mediahuomiota saava aihe. Kuka olisi sitä mieltä, ettei hädässä olevaa lähimmäistä pidä auttaa? Jokainen vähänkään empatiaa tunteva ihminen ajattelee auttamisen olevan hieno juttu. Kunnes mieleen hiipii ajatus, että joku saa auttamisesta rahaa itselleen? Siinä hetkessä hyviksestä muuttuu pahis. ”Vetää varmasti välistä isoja summia”. Nähdäkseni jokainen työtä tekevä odottaa saavansa työstä asianmukaista palkkaa. Jollain hyväntekijänkin on elätettävä itsensä ja perheensä.

Olen jo aiemmin muutaman teologikollegan kanssa keskustellut auttamisen etiikasta. Voiko auttamisella työllistää itsensä? Voiko auttamisesta tehdä bisnestä? Kuinka paljon auttamisella saa tienata? On selvää, että avustusjärjestöjen talousasioiden hoidon on oltava läpinäkyvää, jottei väärinkäytöksiä tule. Rikastuminen hyvää tekemällä ei ole tarkoituksenmukaista. Liiketoiminnassa tarkoituksena on aina voiton maksimointi. Keinot tähän voivat joskus olla kyseenalaisia, mutta silti yrityksen johtajilleen maksamat palkat harvemmin aiheuttavat kahvipöytäkeskusteluja kummoisempia jupinoita. Yrittäjä on palkkansa kovalla työllä ansainnut. Näin minäkin ajattelen, koska tiedän, ettei yrittäjyys tarkoita automaattisesti leveää leipää. Yrityksen toiminta on aina jonkun tahon rahastamista. Asiakkaan tarpeisiin vastaamista tuotteen tai palvelun muodossa. Usein myös sitä, että luodaan asiakkaalle tarve, jota ei luonnollisesti edes olisi. Onko oikeampaa ansaita elantonsa puhtaasti voiton maksimointiin pyrkivän yrityksen palveluksessa kuin hyvää tekemällä?

Sama ilmiö toistuu kaikilla ihmislähtöisillä aloilla. Sairaanhoitajien pitäisi tehdä työtään pelkästä tekemisen ilosta, ja jos he vaativat työmääräänsä ja työn vaativuuteen ja vastuuseen vedoten lisää palkkaa, ovat he ahneita. Ihmisten auttamisen pitäisi aina olla pelkästään hyvään tahtoon perustuvaa. Hyvää tekemällä ei ainakaan saa ansaita liikaa.

Puheenaiheet Raha Työ Uutiset ja yhteiskunta