Eilen katselin telkkarista ohjelmaa, jossa sivuttiin parinvalintaa. Siinä kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan naiset valitsevat kumppaninsa tuoksun perusteella. Tutkimuksessa naiset olivat haistelleet miesten t-paitoja ja kertoneet sitten, mikä niistä niistä oli miellyttävimmän tuoksuinen. Selvisi, että naiset valitsivat tuoksun perusteella miellyttävimmäksi miehen, joka on geeneiltään mahdollisimman erilainen kuin he itse. Mahdollisimman monimuotoinen geeniyhdistelmä takaa jälkeläisille hyvän immuunijärjestelmän. Naiset pystyvät siis haistamaan geenit. Miehillä tällaista ominaisuutta ei ole. Sen sijaan miesten parinvalinnassa vaikuttaa enemmän kumppanin piirteiden symmetrisyys, joka liittyy hyvään geeniperimään. Vapaassa valintatilanteessa luonto ohjaa parinvalintaa voimakkaasti. Nykyisin iso osa kumppanin etsinnästä on siirtynyt internetiin, ja siinä piilee yksi iso ongelma: ruudun takana olevaa kumppaniehdokasta on vaikea nuuhkia!

Harva myöskään ensitreffeillä päätyy tarkemmin haistelemaan vierasta ihmistä. Kohtelias tervehdyshalaus harvoin on niin intiimi, että siinä pääsisi käsiksi toisen ominaistuoksuun. Sitä paitsi, jos se on häivytetty runsaalla määrällä hajusteita, on tehtävä entistä haastavampi. Kuinka paljon vaivaa säästyisi taas treffailuhommissa, jos voisi ihan suorilta ensin tuoksutella miehiä ja sen perusteella valita treffiseuralaisensa? Pöytälaatikkoyrittäjänä huomaan jälleen yhden markkinaraon. Vähän jotain erilaista Tinderin ja deittisivustojen lisäksi parinhakumarkkinoille. Miehet lähettävät pari päivää käytössä olleet t-paitansa ja naiset voivat käydä niitä sitten haistelemassa ja valita parhaan. Miehille riittää naisten kuvien katselu ja niistä parhaimman valinta. Näiden perusteella luodaan täydellinen osuma!

Kokemuksesta voin sanoa, että tuoksulla on merkitystä. Ne miehet, joihin olen elämäni aikana rakastunut, ovat tuoksuneet minun nenääni huumaavan hyviltä. Vaikka en enää haaveile lisääntymisestä, en voi mitään sille, että toimin evoluution tarkoittamalla tavalla. Ihan tahtomattani. Onko kumppanin valinnassa järjellä mitään tekemistä? Nuorempana tuskin on. Itse ainakin ihastuin silmittömästi tyyppeihin, joihin tällä järjellä en voisi ikinä ihastua. Treffeille olen nykyisin lähtenyt miesten kanssa, joiden kanssa olen arvellut löytyvän keskusteltavaa ja joiden ajattelu on omasta mielestäni järkevää ja arvot samantyyppiset kuin itselläni. Olen siis ollut hyvin järkevä siinä, kenen kanssa olen päätynyt edes tapaamaan. Ja tässä tulos: sinkkuna edelleen! Pitäisikö jo muuttaa taktiikkaa?

Tässä taitaa olla ongelman ydin. Syy sille, miksi toisille pariutuminen on niin helppoa ja toisille ei. Geeniensä puolesta kumppaniksi kelpaavia eli minun geeneistäni mahdollisimman paljon poikkeavia varmaan löytyisi pilvin pimein, mutta ei niinkään heidän joukostaan, josta heitä järjellä etsin. Kumppanin henkisinä ”kriteereinä” olen pitänyt kykyä ajatella asioita monesta näkökulmasta, keskustelutaitoa ja halua pohtia asioita syvällisesti. Kun itse olen vastaavanlainen pohdiskelija, niin ehkä juuri ne pohdiskelijageeneillä varustetut tyypit ovat liian lähellä geeniperimääni! Olen ajautunut marginaaliin, koska en kuitenkaan osaisi ajatella kumppanikseni ihmistä, joka ajattelisi mustavalkoisesti eikä hänestä saisi seuraa monimutkaisiin maailmanparannuskeskusteluihin. Tähän kun vielä lisää sen seikan, että miehelläkin on jonkin verran päätösvaltaa asian suhteen, niin vähiin käy mahdollisuudet. Toisaalta, onhan maailmassa n. 7,6 miljardia ihmistä, joten kai niiden joukosta luulisi löytyvän yksi molemmat kriteerit täyttävä.

P.S. Pitäisikö Ensitreffit alttarilla-sarjan tekijöiden huomioida psykologian lisäksi myös biologinen yhteensopivuus? Jonkinlainen geenikartoitus ennen parien valintoja? 🙂