Mihin kulutan ainutkertaisen elämäni?

Minulla on ollut pitkähkö joululoma. Lomalla ei ollut tarkoituskaan mennä minnekään eikä tehdä mitään erityistä, mutta en silti muista koskaan viettäneeni aikaa näin saamattomana. Katselin Facebookin muistoista, että viime vuonna samaan aikaan olen tyhjentänyt kaappejani oikein urakalla saatuani minimalismi-herätyksen. On vaikea hellittää ja olla tuntematta syyllisyyttä olemisesta. Olen parantumaton suorittaja. Viime vuonna päätin myös vähentää tuntuvasti älypuhelimen käyttöä. Jossain määrin se on onnistunutkin, mutta lomalla huomasin palaavani vanhoihin tottumuksiin. Kun oli vähänkin tylsää, selasin aivan transsissa kännykkää käyden läpi samaa sovellusten kiertoa: Insta, Facebook, Pinterest, uutiset, sähköposti, sää, Insta, Facebook jne. Vaikka tiedostaa, että kännykkää tuijotellessa menee helposti tuntikaupalla aikaa, siitä on vaikea päästä eroon.

Katselin lomalla myös norjalaista sarjaa nimeltä Tiettömän taipaleen takana. Se kertoo ihmisistä, jotka ovat muuttaneet tai aina asuneet jossain todella syrjäisellä seudulla, jonne ei vie edes tie perille. Monelle elämä syrjäisessä paikassa oli unelmien täyttymys ja he vakuuttivat olevansa todella onnellisia elämästään. Yhdessä jaksossa oli vanhus, joka oli ikänsä asunut samassa paikassa. Hän tietysti rakasti kotiaan ja piti edelleen korkeasta iästään huolimatta hyvää huolta tilastaan. Hän piti tärkeänä, että pellot pidetään edelleen siistinä ja heinä niitetään, jotta pellot ovat kriisin tullen valmiita viljelyyn. Mietin jaksoa katsoessani, että kukaan tuskin muuttaa miehen kuoltua paikkaan tai ainakaan varmuuden vuoksi pitää peltoa viljelykelpoisena. Tämä sai olon vähän surulliseksi. Vanhus vielä yli 80-vuotiaana teki niitä samoja töitä, joita oli koko ikänsä samassa paikassa tehnyt. Kertoi, että oli paikan vuoksi luopunut myös haaveestaan saada puoliso ja lapsia. Ohjelma herätti todella voimakkaana ajatuksen siitä, mihin elämämme kuluu. Missä haluan tämän lyhyehkön ajan viettää ja mitä tehdä?

Ehkä neljänkympin kriisi kolkuttelee ovella, kun mietiskelen elämän ohikiitävää luonnetta ja puntaroin sitä, mihin loppuelämäni käyttäisin. En toden totta halua tuhlata neljää  tuntia päivästä puhelimen tuijottamiseen. Neljä tuntia päivässä tekee 60 kokonaista vuorokautta vuodessa! Sehän on totaalisen hullua! Mietin norjalaisen sarjan ihmisiä, joita yhdisti kaikkia se, ettei heillä vaikuttanut olevan aikaa istua kännykkä kourassa sohvalla. En usko, että elämä kaukana kaikesta on onnellisuuden tae, mutta nämä ihmiset eivät vaikuttaneet harmittelevan sitä, että kului ylimääräistä aikaa ja vaivaa tehdä asioita, jotka suurimmalle osalle tapahtuvat nappia painamalla. He vaikuttivat terveiltä ja onnellisilta.

Tuskin haluan muuttaa aivan syrjäseudulle, saati paikkaan, jossa ei ole nykyaikaisia mukavuuksia, mutta nyt olisi korkea aika alkaa tehdä asioita, joita haluan tehdä sen sijaan, että kulutan elämääni vain johonkin, joka ei niin erityisesti tuota iloa ja tyydytystä. Koska en viime vuosina ole oikein saanut kiinni mistään suuremmista unelmista, niin aloitin elämäni muuttamisen siitä, että pakotin itseni irti puhelimesta. Vein kännykän muualle ja päätin, että Facebookia katson vain läppäriltäni ja uutiset luen vain kahdesti päivässä. Se riittänee pysymään kärryillä maailmanmenosta. Olkoonkin tylsää, tylsyydestä usein versoo halu tehdä muutoksia ja toteuttaa asioita. Totutan aivojani sietämään taas tylsyyttä ja opettelen uudelleen keskittymään. Ehkä keksin, millä kaikella mielenkiintoisella voisin loppuelämäni täyttää.

 

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Syvällistä

Joulun merkitys uskon jälkeen

Mitä joulu merkitsee minulle nyt, kun  en enää usko kristinuskon sanomaan? Olen kirjoittanut aiemmin siitä, kuinka rakastamaltani juhlalta katosi pohja uskon lakkaamisen myötä. Kun radiosta tulevat joululaulut alkoivat tuntua tyhjiltä niiden sanoman merkityksen katoamisen myötä ja jouluperinteidenkin merkitys piti miettiä uudelleen. Meni muutama vuosi, että joulu ei tuntunut aivan yhtä tärkeältä juhlalta.

Olen aina ollut juhlaihminen henkeen ja vereen. Minusta on ihanaa juhlistaa erilaisia juhlapyhiä ja tehdä niistä jotain, mikä eroaa arjesta. Olen elämyshakuinen ja tykkään tunnelmoida. Perinteet on minulle tärkeä osa kokemuksellisuutta ja tietyt tuoksut, maut ja äänet ovat vahva osa sitä. Joulu erityisesti on minulle rakas. Lapsuudessani äitini teki joulusta todella erityisen. Vaikka kotini oli vahvasti helluntaiuskovainen, meillä liikkui silti ennen joulua tonttuja ja kävi joulupukki aattona. Joulussa tuntui olevan jotain taianomaista. Joskus kuulen puhuttavan, että on kauheaa, kun lapsille valehdellaan joulupukista ja johdetaan harhaan. En kokenut sitä lapsena ollenkaan kauheana, vaan olen kiitollinen, ettei minulta riistetty liian varhain sitä illuusiota, että joulussa on ripaus taikaa. Parhaimmat muistot liittyvät siihen, kun kirjoitin joulupukille ja vein kirjeen eteiseen ja yllättäen se olikin kadonnut sieltä, kun tontut olivat sen hakeneet. Myös ensimmäisena adventtina oli perinne, että saunassa käynnin aikana tontut kävivät tuomassa pienen pikkujoululahjan minulle. Se tuntui todella erityiseltä ja jännittävältä.

Olen tajunnut, että ollessani pieni, meillä itseasiassa oli aika pakanallisia perinteitä! Kotia koristi olkipukit ja tonttuja oli ikkunoissa ja tonttujulisteita seinillä. Pikku hiljaa ne katosivat ja korvautuivat enkeleillä. Radiosta ei enää ollut suotavaa kuunnella mitä tahansa joululauluja, vaan parempina joululauluina pidettiin kristillisiä joululauluja. Toki tipe tipe tip tap meni paremman puutteessa.

Luonto on tuntunut lapsesta saakka jotenkin pyhältä minulle. Luonnossa olen tuntenut ja kokenut sen, mitä olisi pitänyt tuntea kirkossa. Se on yhteyden ja ykseyden kokemus ja samalla oman mitättömyyden kokemus. Olen tuntenut aina myös vahvasti vuoden kiertoon liittyvien kausien vaihtumisen ja eri vuodenaikojen erilaisena tuntuvan energian. Kun uskaltauduin perehtyä lähemmin pakanuuteen, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Löysin jotain, mitä olen ollut aina ja mikä ei ole mitenkään ristiriidassa maailmankuvani ja arvojeni kanssa. Tämä vaati kuitenkin uskallusta, koska vahvan kristillisen kasvatuksen saaneena olin oppinut, että pakanallisuus on suoraan saatanasta ja harhaoppia ajalta, jolloin ei vielä oltu tiedetty kristinuskon synnyn myötä selvinnyttä totuutta.

Kulttuurit muuttuu ja muuntuu ajan myötä. Lainataan vanhaa ja otetaan mukaan uutta. Joulun perinteet täällä pohjolassa ovat edelleen hyvin pakanallista alkuperää, vaikka niiden päälle on liimattu kristinuskon merkityksiä. Aika monessa kristillisessäkin perheessä koristellaan joulukuusi, viedään haudoille kynttilöitä ja leivotaan joulupipareita ilman sen kummoisempia ajatuksia sille uhraamatta, että nämä perinteet ovat melko pakanallista alkuperää. Meillä joulun nimityskin on säilynyt jouluna (yule, auringonpyörä) eikä ole muuttunut kristusmessuksi (christmas).

Olen löytänyt jouluni merkitykseksi talven taitoskohdan juhlimisen. Talvipäivänseisaus juuri ennen joulua merkitsee lupausta tulevasta keväästä ja valosta. Sitä minä juhlin. Etenkin tänä jouluna toivon ennen kaikkea hetken lepoa ja mielenrauhaa. Yhdeksi tärkeimmistä joululauluista minulle on tullut Jarkko Aholan Mielenrauhaa, jonka sanat ovat etenkin tänä jouluna ajankohtaisemmat kuin koskaan.

Kahta vain joulun lahjaa
Kahta vain mä toivoisin
Vain pientä hetken hengähdystä
Ja mielenrauhaa tietenkin

Mä toivon vain, vain joulun taikaa
Et sydän ois ees hetken aikaa
Huoleton ja joulu tois
Tuon hetken toivon
Jos myötä tuon yötuulen lauhan
Joulu tois taas mielenrauhan
Rahtusen maailmaan sekavaan

Kulttuuri Oma elämä Tapahtumat ja juhlat