Taideterapiaa

Viime syksy oli jokseenkin raskas. Ensin tuli totaalinen uupuminen ja siinä samassa konkurssissa rakas Svante-kissani menehtyi. Nyt jälkikäteen katsoen menin aika sumussa tuon ajan. Suren edelleen kissaani. Hän, nimenomaan hän, ei se, eli kanssani lähes 17 vuotta. Hän oli minulla jo ennen lapsiani. Vaikka tiesin yhteisen ajan olevan tulossa vääjäämättä päätökseen, oli Svanten kunnon nopea romahtaminen shokki. Kaikki kävi niin äkkiä.

Työpsykologi suositteli elämän hankkimista. Ehkä jonkun kivan harrastuksen aloittamista. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, mutta en väsymykseni keskellä jaksanut tehdä mitään sosiaalista. En ole koskaan tuntenut olevani mitenkään erityisen taiteellinen. Olen aina ollut sellainen perus keskivertotyyppi. Olin koulussa ihan hyvä musiikissa, käsitöissä ja kuvaamataidossa, mutta en mitenkään erityisen lahjakas. Jostain syystä tunne siitä, ettei ole mitenkään huippulahjakas, oli saanut jättämään nuo harrastukset, joista kuitenkin lapsena nautti. Viime vuosina olin piirtänyt tai maalannut lähinnä omien lasten pakottamana, ja huomannut että nekin vähät taidot olivat kadonneet vuosien varrella ja piirtämäni teokset aiheuttivat lähinnä huvittunutta naurua. Jostain kumman syystä Svanten kuoleman jälkeen päätin marssia kauppaan ostaman kunnolliset vesivärit ja vesiväripaperia.

Niinpä aloin maalata. Ensin maalasin vain värejä ja harjoittelin vesivärien käyttäytymistä paperilla. Maalasin ja maalasin. Tajusin sen olevan rentouttavaa ja täysin päinvastaista kuin työni, jossa joudun ajatella koko ajan ja olla järjestelmällinen. Maalatessa ei tarvinnut ajatella vaan sai liu’uttaa pensseliä intuitiivisesti ja antaa kuvioiden vaan tulla välittämättä lopputuloksesta. Aloin myös tuntea tyytyväisyyttä lopputuloksista. Oli hienoa saada paperille jotain konkreettista ja nähdä kuinka kerros kerrokselta kuva alkoi tulla esiin. Päätin myös julkaista muutamia maalaamiani kuvia. Tunsin niin suurta ylpeyttä siitä, että sain aikaiseksi jotain muuta kuin epämääräisen etäisesti jotain eläintä muistuttavan tikku-ukko-olennon.

Olen miettinyt paljon, kuinka mieli on esteenä sille, ettei edes uskalla kokeilla jotain, joka voisikin olla tosi kivaa! Lapsena ei tunne rajoitteita vaan on aina yhtä ylpeä siitä mitä tekee on kyse sitten pianon pimputtelusta, nokkahuilulla vanhempien kiduttamisesta tai piirtämisestä. Iän myötä kuitenkin pään sisällä ääni alkaa kuiskia, että parempi olla tekemättä, koska et ole kovin hyvä siinä. Muut ovat parempia ja lahjakkaampia. Entä, jos joku asia onkin ihan vaan puhtaasti hauskaa ja rentouttavaa, vaikka siinä olisi ihan paska? Entäpä jos surkeatkin lahjat kehittyvät tehdessä?

Kokonaan uuden harrastuksen aloittaminen tuntuu aikuisena haastavalta. Alkuun päästyä voi kuitenkin löytää itsestään jotain uutta ja uuden tavan käsitellä tunteita.

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo DIY

Yksinäisyys sairastutti minut

Edellisessä postauksessani kirjoitin työuupumuksesta. Tänään voin paremmin. En tietenkään voi sanoa olevani täysin toipunut, mutta olo on jälleen toiveikas. Elämässä on värejä ja tulevaisuus. Muutaman päivän olen kuitenkin makoillut kotona flunssan kourissa. Flunssaisena ei tietenkään voi lähteä edes kauppaan, joten aika on kulunut kevyttä ulkoilua lukuunottamatta neljän seinän sisällä. Pitkästä aikaa tunsin oloni yksinäiseksi. Olen vuosien myötä tottunut olemaan yksin eikä se yleensä tunnu pahalta. Kun lapset lähtevät isälleen, yleensä nautin siitä, että saan olla hiljaisessa kodissa, tehdä itselleni hyvää ruokaa ja katsella rauhassa Netflixiä. Tänään kuitenkin yksinäisyys tuntuu kirpaisevalta. Yhteys muihin tuntuu katkenneen.

Kun korona tuli ja kehotettiin pysymään omissa oloissa, se tuntui alkuun jopa helpottavalta. Olihan elämä ollut kiireistä ja joka viikonloppukin oli ollut jotain menoa. Nyt sai höllätä ihan luvan kanssa. Olen enemmän introvertti luonteeltani, joten en kärsinyt tilanteesta samalla tavalla kuin tuttavapiirini ulospäinsuuntautuneemmat henkilöt. Aika pian omissa oloissa olemiseen tottuu ja kynnys lähteä kotoa nousee. En voi tilanteesta syyttää ketään muita enkä oikein itseänikään. Niin vain kävi. Luisuin yksinolemisen mukavuuteen, mutta samalla lähes kokonaan katkaisin ihmiselle tuikitärkeän yhteyden muihin ihmisiin. Yksi isoimmista masennusta aiheuttavista tekijöistä on yksinäisyys. Tästä seuraa itseään ruokkiva kierre. Masentuneena ei jaksa eikä halua nähdä muita ja kuitenkin juuri yhteyden palauttaminen muihin olisi tärkeää toipumisen kannalta.

Parisuhteessa elävillä on omat haasteensa, mutta kieltämättä koronan keskellä on käynyt useammankin kerran mielessä, kuinka yksin parisuhteeton todella on. Kun työt siirtyivät etätöiksi, saattoi mennä viikkoja etten tavannut kasvokkain yhtäkään aikuista ihmistä. Jo ennen koronaa yhteiskunta oli muuttunut kovin yksilökeskeiseksi. Vielä lapsuudessani oli ihan normaalia poiketa ilmoittamatta kylään naapuriin ja melkein joka viikko meilläkin kävi tuttuja kylässä tai menimme itse kylään. Minusta oli aina hauskaa, kun meille tuli joku kylään. Enkä muista, että vanhempanikaan olisivat olleet koskaan kauhuissaan siitä, että joku tuli kylään ilman ennakkoilmoitusta. Myönnän silti olevani juuri se henkilö, joka nykyään panikoisi yllätysvieraiden vuoksi, koska koti ei kuitenkaan olisi ihan vieraskelposessa kunnossa eikä tarjottavaakaan kahvin tai teen kanssa löytyisi. Pienessä ajassa olen täysin vieraantunut lapsuuteni maailmasta.

Kun vielä olin naimisissa lasteni isän kanssa, kyläilimme usein tuttavaperheiden kesken puolin ja toisin. Ironista kyllä, eron jälkeen kutsut harvenivat eikä lopulta kutsuja juuri enää tullut. Yksin olevaa naista harvemmin kutsutaan pariskuntaillanviettoihin. Joskus somefeediä selaillessani tunnen yksinäisyyttä, kun näen, että muut ovat yhdessä. Saatan tuntea vähän kateuttakin siitä, että muilla on joku ”porukka”, johon kuulua tai edes joku sydänystävä, jonka kanssa viettää aikaa. Minä sen sijaan olen pääasiassa aina yksin.

Kuinka sitten voisi löytää yhteyden takaisin muiden luo? En tiedä. Toki jo se, että etätöistä on siirrytty edes osittain kasvokkaisiin kohtaamisiin on tuonut elämään toiveikkuutta. On taas hetkittäin tunne, että olen osa jotain. Vapaa-ajalla on silti vaikeaa saada aikaiseksi ystävien tapaamisia. Puhumattakaan treffeistä, joita olen kartellut kuin ruttoa viimeiset pari vuotta. On myös herännyt halu kuulua johonkin yhteisöön. Koska en jaa uskonnollista maailmankatsomusta, uskonnolliset yhteisöt eivät ole vaihtoehto. Toistaiseksi en ole niin innokas urheilijakaan, että liittyisin aktiivina mihinkään urheiluporukkaan tai -seuraan. Poliittiset ryhmät eivät myöskään vedä puoleensa, joten ajatus yhteisöön kuulumisesta tuntuu toistaiseksi kovin kaukaiselta ajatukselta. Silti kaipaan sitä tunnetta, että tiedän ympärilläni olevan ihmisiä, jotka jakavat samat arvot ja ovat toistensa tukena niin iloissa kuin suruissa. Kaipaan myös ajoittain kumppania.

Minulle kävi niin, että koronan myötä elämässäni oli yhtäkkiä vain työ, joka sekään ei enää tuntunut mukavalta. Elämästä katosi toivo enkä löytänyt tietä yksin ulos siitä noidankehästä. Enkä yksin olisi löytänyt vieläkään. Onneksi ymmärsin pyytää apua ja sain sitä. En enää halua luisua samaan, joten pitää löytää kadotettu yhteys muihin ihmisiin. Tavalla tai toisella.

Hyvinvointi Sinkkuus Mieli Terveys