Yksinäisyys sairastutti minut

Edellisessä postauksessani kirjoitin työuupumuksesta. Tänään voin paremmin. En tietenkään voi sanoa olevani täysin toipunut, mutta olo on jälleen toiveikas. Elämässä on värejä ja tulevaisuus. Muutaman päivän olen kuitenkin makoillut kotona flunssan kourissa. Flunssaisena ei tietenkään voi lähteä edes kauppaan, joten aika on kulunut kevyttä ulkoilua lukuunottamatta neljän seinän sisällä. Pitkästä aikaa tunsin oloni yksinäiseksi. Olen vuosien myötä tottunut olemaan yksin eikä se yleensä tunnu pahalta. Kun lapset lähtevät isälleen, yleensä nautin siitä, että saan olla hiljaisessa kodissa, tehdä itselleni hyvää ruokaa ja katsella rauhassa Netflixiä. Tänään kuitenkin yksinäisyys tuntuu kirpaisevalta. Yhteys muihin tuntuu katkenneen.

Kun korona tuli ja kehotettiin pysymään omissa oloissa, se tuntui alkuun jopa helpottavalta. Olihan elämä ollut kiireistä ja joka viikonloppukin oli ollut jotain menoa. Nyt sai höllätä ihan luvan kanssa. Olen enemmän introvertti luonteeltani, joten en kärsinyt tilanteesta samalla tavalla kuin tuttavapiirini ulospäinsuuntautuneemmat henkilöt. Aika pian omissa oloissa olemiseen tottuu ja kynnys lähteä kotoa nousee. En voi tilanteesta syyttää ketään muita enkä oikein itseänikään. Niin vain kävi. Luisuin yksinolemisen mukavuuteen, mutta samalla lähes kokonaan katkaisin ihmiselle tuikitärkeän yhteyden muihin ihmisiin. Yksi isoimmista masennusta aiheuttavista tekijöistä on yksinäisyys. Tästä seuraa itseään ruokkiva kierre. Masentuneena ei jaksa eikä halua nähdä muita ja kuitenkin juuri yhteyden palauttaminen muihin olisi tärkeää toipumisen kannalta.

Parisuhteessa elävillä on omat haasteensa, mutta kieltämättä koronan keskellä on käynyt useammankin kerran mielessä, kuinka yksin parisuhteeton todella on. Kun työt siirtyivät etätöiksi, saattoi mennä viikkoja etten tavannut kasvokkain yhtäkään aikuista ihmistä. Jo ennen koronaa yhteiskunta oli muuttunut kovin yksilökeskeiseksi. Vielä lapsuudessani oli ihan normaalia poiketa ilmoittamatta kylään naapuriin ja melkein joka viikko meilläkin kävi tuttuja kylässä tai menimme itse kylään. Minusta oli aina hauskaa, kun meille tuli joku kylään. Enkä muista, että vanhempanikaan olisivat olleet koskaan kauhuissaan siitä, että joku tuli kylään ilman ennakkoilmoitusta. Myönnän silti olevani juuri se henkilö, joka nykyään panikoisi yllätysvieraiden vuoksi, koska koti ei kuitenkaan olisi ihan vieraskelposessa kunnossa eikä tarjottavaakaan kahvin tai teen kanssa löytyisi. Pienessä ajassa olen täysin vieraantunut lapsuuteni maailmasta.

Kun vielä olin naimisissa lasteni isän kanssa, kyläilimme usein tuttavaperheiden kesken puolin ja toisin. Ironista kyllä, eron jälkeen kutsut harvenivat eikä lopulta kutsuja juuri enää tullut. Yksin olevaa naista harvemmin kutsutaan pariskuntaillanviettoihin. Joskus somefeediä selaillessani tunnen yksinäisyyttä, kun näen, että muut ovat yhdessä. Saatan tuntea vähän kateuttakin siitä, että muilla on joku ”porukka”, johon kuulua tai edes joku sydänystävä, jonka kanssa viettää aikaa. Minä sen sijaan olen pääasiassa aina yksin.

Kuinka sitten voisi löytää yhteyden takaisin muiden luo? En tiedä. Toki jo se, että etätöistä on siirrytty edes osittain kasvokkaisiin kohtaamisiin on tuonut elämään toiveikkuutta. On taas hetkittäin tunne, että olen osa jotain. Vapaa-ajalla on silti vaikeaa saada aikaiseksi ystävien tapaamisia. Puhumattakaan treffeistä, joita olen kartellut kuin ruttoa viimeiset pari vuotta. On myös herännyt halu kuulua johonkin yhteisöön. Koska en jaa uskonnollista maailmankatsomusta, uskonnolliset yhteisöt eivät ole vaihtoehto. Toistaiseksi en ole niin innokas urheilijakaan, että liittyisin aktiivina mihinkään urheiluporukkaan tai -seuraan. Poliittiset ryhmät eivät myöskään vedä puoleensa, joten ajatus yhteisöön kuulumisesta tuntuu toistaiseksi kovin kaukaiselta ajatukselta. Silti kaipaan sitä tunnetta, että tiedän ympärilläni olevan ihmisiä, jotka jakavat samat arvot ja ovat toistensa tukena niin iloissa kuin suruissa. Kaipaan myös ajoittain kumppania.

Minulle kävi niin, että koronan myötä elämässäni oli yhtäkkiä vain työ, joka sekään ei enää tuntunut mukavalta. Elämästä katosi toivo enkä löytänyt tietä yksin ulos siitä noidankehästä. Enkä yksin olisi löytänyt vieläkään. Onneksi ymmärsin pyytää apua ja sain sitä. En enää halua luisua samaan, joten pitää löytää kadotettu yhteys muihin ihmisiin. Tavalla tai toisella.

hyvinvointi mieli terveys sinkkuus
Kommentit (4)
  1. Todella koskettaa monija. Varsinkin vanhemmat ihmiset on kärsineet tästä korona tilanteesta. Se on vain jaksettava ja etsittävä kaikennäköistä mielen virkistystä. Ja onhan sosiaalimedia, mutta sitä ei pidä kummiskaan päästää pääasiaksi. Niiku joillakin on mennyt. Semppiä ja jaksamista sinne.

    1. Kiitos! Luulen, että sosiaalinen media lisää lopulta yksinäisyydentunnetta. Vaikka ollaan näennäisesti yhteydessä, ei kuitenkaan kohdata ihmisiä aidosti.

  2. Ihanaa, että kirjoitat tästä aiheesta, se varmasti koskettaa monia.

    Onneksi hait apua <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *