Yhden vanhemman perheen arki on oikeastaan aika mutkatonta. Elämä on yksinkertaista ja helppoa, kun ei tarvitse vääntää siitä, kuka tänään käy kaupassa ja mitä sieltä tuo, kuka tyhjentää ja täyttää tiskikoneen, kuka vie lapset harrastuksiin, kuka kokkaa ruuan, vie roskat, siivoaa, tyhjentää kissojen hiekka-astiat jne. Se olen minä! Joskus särähtää korvaan, kun parisuhteessa elävä valittaa siitä, kuinka toinen imuroi huonosti tai toi väärän merkkistä maitoa kaupasta. Tekisi mieli sanoa, että ole onnellinen, kun joku ylipäätään osallistuu arjen kotitöiden jakamiseen! Kunnes muistan olleeni aivan yhtä tyytymätön silloin, kun asuin toisen aikuisen kanssa. Itselleen harvemmin on vihainen tiskipöydällä lojuvista tiskeistä tai viikkaamattomasta pyykkivuoresta. Arki sujuu mutkattomammin, kun ei odota toisen osallistuvan arjen askareisiin. Totuuden nimissä on lisättävä, että meidän perheessä myös lapset osallistuvat kotitöiden tekemiseen, joten en joudu enää yksin tekemään aivan kaikkea.

Eron jälkeen tuntui pitkään, että olemme epäperhe. Perhe, joka on hajonnut osiin eikä ole kokonainen. Kun lähdin lasten kanssa sisäleikkipuistoon, näin siellä ainoastaan kokonaisia perheitä. Ydinperheitä, joissa oli isä, äiti ja kaksi lasta. Sellaisia, kuin meidän perhe oli ennen. Omituisin kokemus oli matkustaa lasten kanssa kolmisin Kreikkaan. Perhehotelliin. Jo lentokoneessa huomasin, että olin ainoa yksin lasten kanssa matkustava. Perillä hotellissa uima-altailla näkyi vain toisiaan halailevia pariskuntia, isiä leikkimässä lastensa kanssa uima-altaassa ja äitejä nauttimassa auringosta kirjaa lukien. Aamupalalla toinen vanhemmista odotti lasten kanssa pöydässä sillä aikaa, kun toinen vanhempi haki lapsille paahtoleipää ja lettuja. Kaikkialla ympärilläni oli ainoastaan iloisia, isoja perheitä. Entisessä elämässäni matkustimme paljon perheenä. Ensimmäinen lomamatka kolmisin tuntui todella yksinäiseltä. En ehkä ikinä ole tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Loma oli mukava ja onnistunut, mutta silti kovin erilainen ja siksi tunteellinen.

Enää ei tunnu, että perheemme olisi jollain tavalla vajaa, epätäydellinen ja että siitä puuttuisi joku. Minun perheeseeni kuuluu Isosisko M, Pikkuveikka R ja kolme kissaa: Svante, Viivi ja Hilla. Isosisko M on huolehtiva ja fiksu, mutta joskus tuittupäinen esiteini. Pikkuveikka R kiihtyy nollasta sataan alle sekunnissa, jos asiat ei mene toivotulla tavalla. Hän on kuitenkin toiset aina huomioonottava ja reilu kaveri. Hän myös muistaa aina sanoa ääneen, että rakastaa minua ja Isosiskoa. Isosisko M napsii kymppejä koulussa ja on todella huolellinen. Pikkuveli R on ”hieman” huolettomampi, mutta yllättää silti koulumenestyksellään. Isosisko M ja Pikkuveikka R riitelevät usein ja rajusti, mutta ovat silti toisilleen ne kaikkein rakkaimmat. Olen ylpeä molemmista lapsistani. Kissat ovat osa perhettämme. Svante-kissa on jo 12-vuotias mammanpoika. Maailman kiltein (ja laiskin) kissa. Viivi 11v. on oman tiensä kulkija, joka viihtyy vaatekaapeissa, mutta kömpii sieltä aina iltaisin vaatimaan hellyyttä. Meidän perheen juniori on Hilla, joka tunnetaan myös nimellä Pikkunilkki. Energiapakkaus, joka piinaa leikkihaluillaan muita kissoja ja välillä myös meitä. On aina siellä, missä muut ihmiset ja mukana kaikessa touhussa pyykin viikkauksesta siivouspuuhiin. Hilla on kertakaikkisen ärsyttävä ja kertakaikkisen rakastettava kissa. Sellainen on minun täydellinen perheeni.

Meidän perhe on varsin toimiva kokonaisuus. Meillä on kivaa yhdessä. Joskus laitetaan musiikki soimaan ja tanssitaan ja hömppäillään. Toki meillä myös kiukutellaan ja ollaan joskus surullisia. Meillä pyydetään anteeksi, jos on sanottu rumasti toiselle. Myös minä aikuisena pyydän lapsilta anteeksi, jos olen ollut kiukkuinen ja suotta purkanut sen lapsiin. Kaikesta puhutaan. Toivon olevani vanhempi, jolle vielä muutaman vuoden päästäkin uskaltaa kertoa kaikesta. Pikkuveli R kysyi yhtenä iltana rakastanko häntä, vaikka hän tekisi jotain tyhmää. Sanoin, että rakastan aina, vaikka hän olisi tehnyt miten tyhmästi tahansa. Kerroin, että voin olla vihainen tyhmästä teosta, mutta se ei muuta minun rakkauttani heitä kohtaan. En ole täydellinen äiti. Tunnen joskus syyllisyyttä siitä, että en ole aina läsnä vaan uppoudun omiin juttuihini. Olen silti ihan riittävän hyvä äiti. Ja minun perheeni on täydellisen kokonainen.

Yhden vanhemman perheessä arki on kiireistä. Jokaisena iltana perjantaita lukuunottamatta on jonkun harrastus. Välillä harmittaa, että en sen vuoksi voi arki-illoille sopia oikeastaan mitään. Olisi tietysti helpompaa, jos olisi toinen aikuinen, joka osallistuisi kyydityksiin ja muihin arjen puuhiin. Joskus myös tuntuu, että elämäni on pelkkää pyykkien pesua, puhtaiden vaatteiden viikkausta, astianpesukoneen täyttämista, imurointia, polttopuiden raahaamista, kokkaamista ja kaupassa käyntiä. Tuntuu, että vuorokaudesta loppuu tunnit kesken. Valehtelisin jos väittäisin, että en yhtään tunne kateutta parisuhteessa eläviä kohtaan. Pakolliset asiat on paljon nopeammin hoidettu, jos toinen voi tehdä ruuan sillä aikaa kun toinen käy kaupassa tai toinen siivoaa keittiön toisen viikatessa pyykkejä. Meillä ei tapahdu minun kauppareissuni aikana mitään. Tai pahimmillaan voi tapahtua jotain sellaista, minkä siivoamiseen menee tunti! Olen kateellinen. Kunnes muistan, että eihän se idylli aina ihan noin toimi. Meillä saattaa joskus jäädä tiskit yöksi pöydälle tai puhtaat vaatteet odottavat kasassa viikon lajittelijaansa. Mutta ainakin meidän perheen arki on sopuisaa!